Ilta viileni ja tummeni yöksi Nam Ngum-joella. Oli rauhallista, vain kalastajien veneet lipuivat hiljalleen virran mukana, tuulastuslamppujen valokiilat siinsivät veden pinnassa. Jostain kaukaa Laosin viidakosta kuului pamahduksia. Katsoimme kummastellen toisiamme, olivatko ne laukauksia vai räjähtikö jossain miina? Pamahdukset eivät tuntuneet häiritsevän toisia resortin vieraita, yksinäistä miestä tai ranskalaista nuortaparia, Ban Pakon ravintolan terassilla, jossa olimme juuri lopettelemassa päivällistämme. Sytytimme taskulamppumme ja lähdimme valaistulta terassilta pimeälle polulle kohti bungalowiamme.

Ylhäällä rantatörmällä oleva bambumökkimme näytti päivänvalossa siistiltä ja viihtyisältä, mutta iltavalaistuksessa hieman pelottavalta. Päätimme jo tullessamme olla purkamatta matkatavaroitamme ja pistimme kassien suut visusti kiinni. Aurinkoenergialampun valo hiipui tunnin sisällä. Kyllästimme itsemme hyönteissuojalla ja hyvillä mielin menimme nukkumaan moskiittoverkon suojiin.

Heräsin yöllä outoon pistelyyn ja poltteeseen. Ajattelin Antin napostelleen suolakeksejä sängyssä ja tuhahdin kiukkuisena. Antti heräsi ja otti taskulamppunsa esille. Valokeilassa näimme kämmenen kokoisen hämähäkin jähmettyneenä seinälle, vieressä iso lisko. Katselimme taskulampun valossa majapaikkaamme, katonrajassa oli isot aukot, joista vaikka linnut voisivat lentää sisälle. Karvajalka ja lisko pakenivat pimeyteen, mutta vuoteessamme kävi kuhina. Sänky oli mustanaan muurahaisia! Ei auttanut muu, kuin nousta ylös kutsumattomien vieraiden häätämiseen. Ensin loppui hyönteissuihke, sitten taskulampun paristo. Sänkyyn ei ollut asiaa. Kello oli vasta neljä, aurinko ja resortin henkilökunta nousisi vasta parin kolmen tunnin kuluttua.

Ne kolmisen tuntia tuntuivat tuskallisen pitkiltä istuskella mökkimme terassilla ja odottaa, mutta jälkeenpäin muistelimme, että oli hieno kokemus seurata aamun sarastusta ja luonnon heräämistä uuteen päivään.

Olimme viidakon keskellä ekoresortissa Mekong-joen sivuhaaran mutkassa noin 50 km päässä Vientianesta. Päädyimme sinne matkallamme tapaamamme hollantilaisen pariskunnan suuresti suosittelemana. Ekokylässä toimitaan mahdollisuuksien rajoissa luomumenetelmin; sähkönä käytetään aurinkoenergiaa ja talot on tehty viidakon antimista, tosin WC on ja suihkut kylmällä vedellä.

Olimme ensimmäiset aamiaisella. Tarjoilija tuli unisin silmin ottamaan vastaan tilauksemme. Tuoretta leipää ei ollut vielä tarjolla, sen sijaan ihanan kuohkeaa banaanipannukakkua – parasta, mitä matkoillamme olemme saaneet – ja vahvaa laosilaista kahvia. Kerroimme muurahaisongelmastamme resortin henkilökunnalle ja sitä yhdessä ihmettelimme, aikaisemmin vastaavaa ei ollut kuulemma tapahtunut. Muutimme toiseen bungalowiin heti aamiaisen jälkeen.

Viettämämme aika Ban Pakossa oli kiireetöntä ja rentouttavaa. Kiertelimme viidakossa kyltein opastetuilla luontopoluilla seuraten perhosten lepattelua ja lepäsimme riippumatoissa mökkimme terassilla kuumimman päivänajan. Luontopolun varrelta löysimme viidakkosaunan, sellaisen pienen majan, jonne lämpö johdettiin putkea pitkin ulkopuolella olevasta tulisijasta. Hökkelin vieressä oli vilvoitteluallas, johon lirisi raikasta vettä bambuputkea pitkin. Suomalaisina saunaihmisinä olisi ollut mielenkiintoista kokeilla tuota viidakkosaunaa, mutta valitettavasti se oli tuolloin kunnostuksen alla – kaislakatto rakennettiin uudelleen – ja moskiittojen vuoksi. Suosittelivat, että joen rannasta on hyvä mennä uimaan. Kokeilimme ja meille riitti vain pikainen kastautuminen virtaavassa vedessä. Ekokylä on piikkilanka-aidoin ympäröity alue ja siellä oli turvallista liikkua.

Veneet pysähtyivät Ban Pakon laiturille tuoden uusia matkalaisia, yksinäisiä kulkijoita tai muutaman hengen ryhmiä. Lomakylässä oli tarjolla paljon erilaista tekemistä. Järjestivät vene- ja patikkaretkiä, tutustumiskäyntejä läheisiin kyliin jne, mutta vieraat näyttivät asettuvan resorttiin lähinnä lepäämään ja keräämään voimia – nauttimaan viidakkotunnelmasta.

Jos bungalowin hiljaisuus alkoi ahdistaa ja kaipasi ihmisiä ympärilleen, ravintolan terassilla sai seuraa. Siellä oli mukava istuskella ja se toimi kokoontumispaikkana. Terassilta avautuu hienot näköalat joelle ja on paras paikka ihailla auringonlaskua.    

Palvelu lomakylässä oli ystävällistä ja kaikki toimi – ajallaan. Henkilökunta tuntui omaksuneen paikkaan sopivan rennon asenteen ja olevan virkeimmillään lentopallokentällä viiden aikoihin juuri ennen auringonlaskua. Pelin jälkeen kiertelivät bungaloweissa jakamassa ladatut aurinkoenergialamput ja keräämässä ruokatilaukset klo 19.00  päivällistä varten. Menu oli kyllä monipuolinen, mutta keittiön varastot rajalliset. Tarjolla oli paikallista ruokaa, kuten riisipaistosta, länsimaisista annoksista kunniamaininnan saa porsaanleike. Ruoka oli aina herkullista ja maittavaa – joskus vain sen saaminen kesti ja kesti, mitä varsinkaan nuoret eivät tahtoneet käsittää.

Juuri ennen lähtöämme Ban Pako sai bussilastillisen länsimaalaisia turisteja. Olivat kiertoajelulla tutustumassa maaseudun pikku kyliin ja pysähtyivät resorttiin lounastauolle. Ihastelivat jokimaisemia, mutta ilmeistään huomasimme, että oudoksuivat ajatusta lomailla ekokylässä.

Saavuimme Ban Pakoon veneellä, mutta ihan mielenkiinnon vuoksi tilasimme auton noutamaan meidät takaisin Vientianeen. Tuttu kuski – Wildside-matkatoimiston opas – oli innoissaan, kun näki meidät tyytyväisinä. Heitimme kassimme nelivetomaasturiin ja hyppäsimme kyytiin. Tie oli kuoppainen ja hyvin huonossa kunnossa Som So Mai -kylään saakka. Kuinkahan matka sujuisi sadekauden aikana näillä teillä? Ajoimme hitaasti ja valtava pölypilvi seurasi kulkuamme.  

Niin, ja kysyimme kuskiltamme yöllisistä pamahduksista. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi köyhien kyläläisten vain ampuvan rottia. – Joskus, jos tulee hyvä saalis, niin he tulevat myymään niitä torille.