Omatoimi- ja seikkailumatkat lähelle ja kauas - TieKutsuu

The bread basket of India!

Kiitokset Heri Honkaselle
heri.honkanen@gmail.com

Intia... Vastakohtien maa, köyhä, upea, Taj Mahal, hindut, intialainen ruoka... Paljon ennakkoluuloja. Reissun ajankohta oli 20.2-13.3.2009 ja matka suuntautui Pohjois-Intiaan, Punjabin maakuntaan, jossa asuin ystäväni Amun ja hänen perheensä kanssa heidän omistamassaan talossa tutustuen todelliseen intialaisen ihmisen elämään – ainakin melkein.

Sikhitemppeli

Paikallinen sikhitemppeli.

Lento kesti 6,5 tuntia. Laskeutuessani haistoin oudon hajun ja muistin ystäväni Vilman lausahduksen: ”lentokenttä ei haise, Intia haisee”. No, kaipa tähänkin tottuu – ajattelin. Kentällä meitä oli vastassa Amun toinen veli, Rivu. Hän oli lentänyt Amsterdamista seitsemää tuntia aikaisemmin ja odotellut meitä kentällä. Laukut tulivat yllättävän nopeasti ja lähdimme kohti taksia

Ensimmäinen monttu auki – elämys tuli heti lentokentän ulkopuolella. Delhissä taksien ja muiden kulkuvälineiden on kuljettava maakaasulla, bensiinimobiilit on kielletty ilmansaasteiden vuoksi. Meitä odottikin jo oma taksimme, pieni mustakeltainen rotisko. Kaikki taksit olivat samannäköisiä, samaa mallia. Aamu oli nousemassa, kello oli jotain neljän ja viiden välillä, mutta silti kaikki ihmiset olivat jo kavunneet sängyistään. Ihmisiä oli hirveästi! Osa laukuista laitettiin takakonttiin, osa sidottiin katolle, myös minun laukkuni. Istuimme sisään kopperoon ja matka alkoi.

Olin alunperin innoissani automatkasta. Mikä parempi tapa nähdä vähän Intiaa aluksi, kuin istuksia autossa ja tuijotella lasin läpi ensivaikutelmaa. Ihan näin kukkaista se ei ollut. Sillä taksi oli matala, piti minun ikään kuin maata penkillä nähdäkseni ulos ikkunoista. Vahvemmallakin selkälihaksistolla tämä kävi jo rankaksi. Koko New Delhi on täynnä rakennustyömaita. Joillakin niistä kukaan ei oikeastaan edes rakenna ja ne, joilla joitain miehiä töissä on, näyttävät etenevän kuolemanhitaasti. Tiet ovat kamalia: rakennustyömaiden roskia, kuoppia, pomppuja ja siihen vielä lisättynä kaikki mahdolliset kulkuneuvot ja soppa on valmis.

Kesken matkanteon tuli tankkauksen vuoro. Matkalla asemalle näin ensimmäisen kunnon slummin. ”Taloja” rakennettu vanhoista kankaista, räteistä, heinästä – kaikesta mitä teidenvarsilta löytyy. Slummin ja tien välissä oli aukea, jossa slummien asukkaat kävivät tarpeillaan, ihan noin vaan liikenteestä välittämättä. Päätin kääntää pään pois. Viisi miestä rivissä paskalla ei ehkä ollut se, mitä halusin Intiasta jäävän ensivaikutelmana mieleeni.

Bensa-asemalla jonotimme ensin tovin. Jokaisella pumpulla oli töissä varmaan viisi ihmistä. Kaikkia pyydettiin siirtymään ulos autosta. Myöhemmin kuulin, että paine, jolla maakaasu tulee, on niin kova, että tämä oli lähinnä turvallisuuskysymys. Pian pääsimme onneksi takaisin autoon ja matkanteko jatkui.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli pieni ravintolakokonaisuus, jolla löytyi myös muutama matkamuistomyymälä. Täällä kokeilin ensimmäisen kerran naisten huonetta. Okei, menettelihän se. Vessapaperia ei tietenkään ollut, mutta olin varautunut siihen jo lentokoneessa ja repinyt käsipaperia taskuun mukaan.

Ruoka oli ok. Kaikki ruoka tarjoiltiin peltiastioilta. Myöhemmin opin, että se tarjoillaan peltiastioilta varmaan koko Intiassa. Kaikki ravintelit, hienot tai huonot, tekivät näin. Saimme ruoaksi "lättyleipää", niin kuin minä sitä kutsun. Kyseessä siis jauhoista, vedestä ja rasvasta tehty "lettu", joka oli itsessään käytännössä täysin mauton. Idea ovat kastikkeet, joiden kanssa lettua syödään. Lisäksi pöytään tuotiin kaiken näköisiä kastikkeita ja jogurttia. Kun luulin, että kesken ruokailun meille tuotiin jäätelöpallo, sain ensimmäiset kunnon naurut. Aivan vaniljajäätelöä muistuttava pallura olikin voita.

Parkkipaikalla käppäili mies, jolla oli mukana kaksi apinaa, tyttö ja poika. Molemmat oli vaatetettu ja ne tekivät erilaisia temppuja makupaloista. Tällä tavoin mies yritti kerjätä rahaa. Apinat olivat aika hauskoja, mutta säälittäviä. Miesapinalla oli oikea katkaistu pyssy, jonka kanssa se meni maahan makaamaan kuin ampuakseen. Ajattelin siinä vaiheessa, että varmaan itken kaikkien eläinten julmaa kohtaloa koko matkan, vaikken parkkipaikalla kyyneleitä vielä tirautellutkaan, tällainen eläinhöperö kun kerta olen.

Matka oli pitkä. Noin 300-400 kilometriä otti muutaman pysähdyksen kanssa kymmenisen tuntia. Tästä jo huomaa teiden kunnon – surkeita! (Kuljimmehan kuitenkin teistä varmaan parhaita!) Matkan aikana nukahtelin useaan otteeseen, sillä yölennolla en kamalasti ollut nukkunut, lähinnä torkahdellut.

Punjabin osavaltiota sanotaan ”the breadbasket of India”ksi. Enkä ihmettele. Kaikkialla oli vihreitä viljapeltoja. Vihreys yllätti minut täysin, sillä olin mielessäni kuvitellut alueen jotenkin paljon karummaksi ja kuivemmaksi, kuin mitä se todellisuudessa on.

Lehmiä on kaikkialla ja paljon! Niitä käppäili myös teiden varsilla. Kaupungeissa lehmät kävelevät vapaana, mutta maalla ne on tapana pitää kiinni, sillä niiden maito on arvokasta ravintoa. Kyselin, mitä tapahtuu, jos lehmän päälle ajaa. Amu totesi tyynesti, että ei mitään, mutta jos joku näkee, niin ihmiset tulevat ja hakkaavat hengiltä. Huh, lehmiä pitää siis varoa!

Asunnolle saavuimme päiväsaikaan pitkän, kuuman automatkan jälkeen. Täällä meitä oli vastassa Amun toinen veli, Gopi ja hänen vaimonsa sekä kaksi lastaan – Nimran 7 v ja Mantav 6 v. Asetuimme heti taloksi ja minä tutkiskelin asuntoa mielenkiinnolla. Sisään tullessa on olohuone, jota nämä sanovat kabinetiksi. Kaikissa taloissa on samanlainen vieraita varten heti ensimmäisenä, ettei vieraita tarvitse viedä taloihin sisemmälle. Kabinetista pääsee ”aulatilaan”, josta on ovi keittiöön (vaikkei se siltä näytäkään) ja makuuhuoneeseen. Vessaan pääsee makuuhuoneen kautta, tämäkin toteutuu lähes jokaisessa talossa. Yläkerrassa on yksi makuuhuone ja valtava betoniparveke, joka näyttää siltä, että siihen olisi ehkä aikanaan pitänyt rakentaa lisää huoneita. Kattokerros on todellinen parveke, josta aukeaa upeat näkymät kylään.

Kylä on pieni, muutaman korttelin kokoinen. Kuulin, että oikeasti tässä on kaiketi kaksi kylää, jotka ovat vain niin kiinni toisiinsa kasvaneita, että ne näyttävät yhdeltä. Kummallakin puolella on oma kyläpäällikkönsä. Ystävieni talo on paremman ja huonomman kastin rajalla. Toisella puolella oli hienoja taloja, toisella puolella lähinnä rotiskoja, joissa ei kaikissa ollut edes kattoa. Toisesta kerroksesta näki kaiteen yli koko naapuriemme asunnon, sillä heillä ei ollut kuin seinät ympärillään. Ilmeet olivat aika moiset, kun keskellä 'ei mitään' yhtäkkiä valkoihoinen tyttö kurkottaa parvekkeen yli ja tervehtii ruokaa tekeviä naapureitaan.

Ensimmäisenä päivänä lepäilimme ja vaihdoimme kuulumisia. Ruoaksi tarjoiltiin currykanaa – ja lättyleipää, taas! Myöhemmin opin, että lättyleipä on ikään kuin pääraaka-aine, sillä sitä tarjoillaan jokaisella aterialla aina eri kastikkeen kanssa. Riisistä, pastasta tai perunoista ei ollut tietoakaan.

Talossa kävi jos jonkinmoista sukulaista ja kissan koiran veljen serkun kaimaa katsomassa ulkomailta kotilomalle tulijoita. Jokainen perheenjäsenhän asuu ulkomailla: Amu ja Amun äiti Suomessa, Gopi Kanadassa ja Rivu Hollannissa. Hieman kartoin kaikkien ihmisten tapaamista, kun en oikein tiennyt, että miten olisi pitänyt käyttäytyä. Pitääkö kätellä, halata? Saako kätellä? Saako katsoa silmiin? Kaikki kysymykset vilisivät mielessä aina ihmisiin tutustuessani.

Lämmintä on tähän aikaan vuodesta joka päivä 25-30 astetta. Sadetta näkee tuskin koskaan, pilvisiä päiviäkin on vain harvoin. Hikoiltuani koko päivän auringossa päätin kokeilla suihkua. Itse suihkusta tuli ainoastaan jääkylmää vettä. Vieressä oli kuitenkin hana, josta sai lämmintä. Niinpä otin käyttöön saavin ja kauhan ja homma onnistui moitteetta. Lämpöisestä vedestä ja hyvästä suihkusta saa olla onnellinen näin likaisessa maassa.

Intia haisee. Se todella haisee! Matkan aikana keksin aina vain uusia syitä hajulle. Ensinnäkin miljoonien lehmien ulosteita kerätään ja kuivatetaan polttopuiksi joka nurkalla. Tämä tuo oman arominsa ilmaan. Lisäksi vessoja on todella vähän, ei lähes laisinkaan. Ja jos vessa jossain kolkassa löytyykin, on se niin saastainen, että mieluiten sitä käy sissipaskalla pusikossa. Kun ynnätään yhteen miljardi intialaista tekemässä tarpeensa lähipensaaseen, niin ei tarvitse miettiä, että mikä täällä haisee. Lisäksi oman arominsa tuo loputon roska. Kaikki mahdolliset lammikot on täytetty jätteellä ja aika kätevästi tuntuivat kippaavan jätteitään myös isompiin jokiin silloilta. Roskakasat ovat valtavia ja niitä on vähän väliä hyvin paljon. Punjabissa pellot haisevat, sillä niissä elää miljoona pientä ökkimönkijää, jotka haisevat valtavan pahalle. Motskarilla ajaessa aina muutama tällainen ötökkä lensi paitaa vasten ja HAJU OLI KUVOTTAVA! Ja se kesti pitkään.

Kolmantena aamuna sain äkkiherätyksen. Nyt tuli lähtö johonkin uskonnolliseen juttuun. Menin aivan suunniltani. Mitä laitan päälle? Mitä en ehdottomasti laita? Amu kuitenkin opasti ihan kätevästi. Kävelimme paikan päälle, tilaisuus oli lähiraunioissa. Joudin yksin naisten sekaan istumaan. Tulimme kesken jumalanpalveluksen, mutta silti ystävälliset intialaisnaiset toivat minulle mitä ihmeellisimpiä sapuskoja. Miehet menivät toiselle puolelle. Tuloni paikan päälle aiheutti kovan puheensorinan värikkäisiin sareihinsa pukeutuneisiin naisiin. Kaikki hymyilivät minulle ja minä hymyilin takaisin. Ajattelin, että parempi edes koittaa hymyillä, kuin näyttää kamalaa kauhistunutta naamaani kaikille paikallisille. Olotila ei ollut kyllä kauhistunut, lähinnä jännittynyt. En tiennyt, mitä tuleman piti. Ajattelin tehdä kaiken saman, kuin naiset, jolloin en toivottavasti tekisi mitään väärää ja loukkaisi heitä. Lopulta jumalanpalveluksen lopuksi raunioista tuli esiin mies, joka tarjoili kaikille jotain ihme mössöä. Myöhemmin kuulin, että tämä intialaisten suuri herkku oli ainoastaan sokeria, vettä ja vehnäjauhoa. Siltä se maistuikin, yöks.. Sillä jumalanpalvelus oli aivan lopuillaan, kutsuttiin minutkin raunioiden sisälle istuksimaan Amun ja tämän veljen Rivun kanssa. Pian jouduimme kuitenkin nousemaan, sillä pyhät kirjat tuotiin huoneesta ulos ja niitä lähdettiin kuljettamaan takaisin kohti temppeliä. Kun pyhät kirjat olivat lähteneet matkaan, lähdimme mekin. Seuraavaksi oli tilaisuus, jossa ruokailtiin. Tämä järjestettiin jumalanpalveluksen järjestäjän kotona. Menimme pikkukujaa pienelle pihalle, minut jätettiin taas yksin naisten kanssa. Naiset ja miehet ovat aina erilleen jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa. Ja voi sitä surun päivää, kun näin tarjottavan ruoan. Tiesin, ettei yhtään voi jättää syömättä, se olisi ollut loukkaus. Onneksi miehet ruokailivat ensin ja he tulivat hakemaan minut kotio juuri ennen ruokailun alkua. Totesin vain, että ei edes ollut nälkä, ja lähdin tyytyväisenä kotia kohti.

Ruokailu kotipihalla

Ruokailua ja hampun siementen siivousta kotopihalla.

Lämmintä on tähän aikaan vuodesta joka päivä 25-30 astetta. Sadetta näkee tuskin koskaan, pilvisiä Hamppukasvi kasvaa Intiassa vapaasti. Taitaa olla pössyttelijöiden taivas tämä maa Hollannin sijaan. Amun serkku toi meille hamppua. Siitä otettiin siemenet, laitettiin kulhoon ja murskattiin. Jokaisen piti laitta siemeniä kulhoon, jonkinlainen seremonia täytettynä hurraahuudoilla. Aikansa hamppua murskattua laitettiin mössö kankaalle jonka läpi sitten valutettiin maitoa. Tätä vihreää litkua maisteltiin suurin ja lopulta tyhjin odotuksin.. Ihme juttu, päätin jättää väliin. Litku liittyi johonkin uskonnolliseen seremoniaan. En oikein ymmärtänyt, että mihin ja mitä sen pitäisi ajaa takaa.

Hevoskyyti

Paikallisia Nuurmahalin keskustassa hevoskyydillä.

Lähin kaupunki asunnolta on Nuurmahal. Kaupunki ei ole hävin suuri, mutta kuitenkin jonkin kokoinen. Amun kanssa ajoimme sinne prätkällä, minäkin sain ihan ekaa kertaa ajaa prätkää ihan itse. Homma oli lähinnä hysteeristä naurua ja kiljumista. Mutta hyvin meni ensikertalaiseksi, jopa kolmosvaihteelle pääsin vain muutaman minuutin harjoittelun jälkeen. Onneksi tie oli suora ja tyhjä, muuten olisi voinut tulla itku :D

Kaikki ihmiset tuijottivat minua KOKO AJAN! Aluksi tämä oli todella ahdistavaa, mutta pikkuhiljaa siihen tottui. Ihmiset vieläpä tuijottivat ihan häpeilemättä. Tässäkään kylässä ei valkoisia ihmisiä ole tavattu aikapäiviin, liene koskaan, joten en yhtään ihmettele, että tuijottivat.

Jonain päivänä (kuka niitä laskee paikassa, jossa aika on käytännössä pysähtynyt) menimme Chandigarhiin, osavaltion pääkaupunkiin. Kaupunki oli varmastikin yksi siisteimmistä Intiassa, näin Amukin kertoi. Liikenneympyröitä oli joka ikisessä risteyksessä, olin aivan pihalla. Kauhistus iski heti kun pääsin autosta ulos ja pistin tupakan suuhuni. Joku mies muistutti ystävällisesti Amua, että kannattaa varoa tupakointia, siitä voi rapsahtaa sakko. Tällöin Amu muisti, että Intiassa kiellettiin taannoin tupakointi kaikissa suurissa kaupungeissa kaikilla alueilla. Voi ei!

Ensimmäinen kunnon turistikohteemme oli ruusupuisto, jossa tosin ruusuja ei näkynyt. Istuksimme auringossa ja söimme jäätelöä. Seuraava kohde oli Rock Garden – eräänlainen puisto, jonne sisäänpääsyä vaadittiin joitakin senttejä. Sisällä oli taideteoksia, kaikki tehty jätteestä tai luonnonmateriaaleista. Vesiputoukset olivat aivan upeita. Tutustuimme myös ihan random tyttöihin, joiden kanssa vaihdoimme yhteystietoja. He opiskelivat kaupungissa ja olivat yhdessä viettämässä aikaa paikallisilla nähtävyyksillä.

Chandigarhin reissulla sain myös ensimmäisen poliisikohtaamisen. Poliisit pysäyttävät autoja aivan mielivaltaisesti, sillä jokaisessa autossa on aina jotain huomauttamisen arvoista. Näin valtio – ja poliisitkin, saavat rahaa. Meidät pysäytettiin tien reunaan. Gopi sanoi, ettei ole henkkareita mukana. Poliisi oli antamassa noin 600 inr sakot, sillä autolla ei ole vakuutusta. Gopi sanoi, että ainut mukana oleva raha on 250 inr. Sitten poliisi teki jotain ennen kuulumatonta. Hän otti 200 omaan taskuunsa, mutta palautti 50 inr ja sanoi, että voimme tarvita sitä kotimatkalla. Amu sanoi, että poliisi on aina helppo lahjoa, muttei koskaan ole kuullut moisesta, että poliisit antaisivat rahaa takaisin.

Chandigarh-reissun jälkeen Amu meni yöksi johonkin ihme luokkakokoukseen. Tämä oli ehkä reissuni kovin pala. Minun Suomeni Intiassa, Amuni, ei tulisi yöksi takaisin. Minä en saanut lähteä mukaan, sillä kyseessä oli ryyppäjäiset ja miehet voisivat olla arvaamattomia kännissä. Naureskelin, mutta jäin kyllä ihan tyytyväisenä kotiin. Punjabin kieltä kun ei ymmärrä, niin on kamalan hankala osallistua mihinkään keskusteluihin. Tiesin, että olisin siis istunut lähinnä yksin, joten mieluummin jäin kotiin ottamaan aurinkoa katolle. Aika menikin yllättävän joutuisasti lasten kanssa leikkiessä. Molemmat lapset puhuvat englantia, Kanadassa kun ovat syntyneet, joten heidän kanssaan oli helppo viettää aikaa.

Kun olimme seuraavana päivänä hakemassa Amua ja jo ihan lähellä kotia, ajattelin, että voisin käydä puskapissillä. Keskellä yötä pöndellä, kuka siellä muka katselisi. Amu kuitenkin sanoi, että ei tässä, sillä tässä kohtaa on paljon ryöstöjä. Ajoimme sata metriä lisää, jonka jälkeen puskapissa olikin ok. Olin ihan äimän käkenä: onko sadalla metrillä keskellä peltoa niin paljon väliä. Opin kuitenkin matkan aikana, että kaikkia asioita ei kannata aina kyseenalaistaa, järkevää selitystä ei löydy aina kuitenkaan!

Seuraavana päivänä mentiin taas Chandigarhiin tapaamaan tyttöjä, joihin tutustuimme ensimmäisellä reissulla. Kävimme kahvilla eräässä ihanassa kahvilassa, jossa soitettiin Michael Jacksonin musiikkia – IHANAA! Intialaiset kuuntelevat ainoastaan intialaista musiikkia. Sitä samaa pimputusta tulee koko ajan kaikkialla! Miehet laulavat jotain, naiset vain pitävät nenästä kiinni ja rääkyvät. Kaikki biisit ovat hyvin saman oloisia. Oli siis ihanaa välillä kuunnella jotain muuta, vaikkakin vain parin biisin ajan. Ja vaikka musiikki olikin välillä piristävää, niin koko ajan samanlaista musiikkia kuunnellessa tulee väkisinkin korvista.

Tämän jälkeen pääsin mäkkäriin syömään. Tiedän, että jokainen tätä lukeva miettii nyt, että mitähän hittoa. Olin viettänyt jo kuitenkin yli viikon Intiassa. Jokaisella ruoalla syödään sitä samaa lättyleipää ja kastiketta. Kaikki kastikkeet kuitenkin ovat hyvin tulisia, yleensä niin tulisia, ettei leipää voi kuin vain kulmasta kastaa kastikkeeseen suun palamisen välttämiseksi. Olin siis käytännössä syönyt viikon pelkkää samaa leipää. Se riitti. Nyt halusin kunnon ruoan, ei vain kuivaa vehnäjauhovesirasva-sekoitusta. Maistui hyvältä – ja maksoi alle kaksi euroa.

Tyttöjen kanssa menimme sitten käymään ruusutarhalla. Olisimme halunneet lähteä polkuveneilemään, mutta liian kovan tuulen takia tämä kiellettiin. Kävelimme sitten Rock Gardeniin ja kävelimme sokkeloiset kujat uudestaan läpi. Sokkelon lopussa on aukea jossa oli vaikka mitä toimintaa. Ratsastimme kamelilla ja kokeilimme ihme karusellipyörää, joka vaikutti siltä, että se tuhoutuu ihan minä hetkenä hyvänsä. Hauskaa kuitenkin oli. Harmi, että tyttöjen piti jo niinkin pian lähteä kotia kohti. He asuvat koulun asuntolassa. Kotiintuloaika on täysi-ikäisilläkin klo 18. Myöhästymisestä saa 500 inr sakon, joka on vähän alle 10 euroa – paljon intialaisille. Gopi lupasi kuitenkin onneksi maksaa tyttöjen sakon, mehän heitä pidättelimme.

Kultainen temppeli

Kultainen temppeli on lumoava näky!

Eräänä kauniina aamuna toisen Chandigarh-reissun jälkeen menimme käymään kultaisessa temppelissä – sikhien tärkeimmässä temppelissä. Matka oli raskas. Autossa oli kuuma ja täyttä. Ilmastointi helpotti onneksi vähäsen, mutta sisään paistava aurinko vaikeutti entisestään. Vieläpä niillä teillä ja sillä liikenteellä, niin kävi jo mielessä, että pitikö lähteä ollenkaan. Perille päästyämme ajoimme parkkihalliin. Kamala pieni halli jossa oli aivan sikana autoja! Kymmenisen minuuttia kesti, ennen kuin auton sai kasaan omalle paikalle. Ensin kävimme eräänlaisella muistoalueella. Noin 90 vuotta sitten sillä alueella oli ollut sikhien kokous. Britit olivat yllättäneet rauhaisat sikhit ja ampuivat nämä kaikki. Muurit estivät ulospääsyn, kun britit olivat vallanneet ainoan ulospääsytien. Siinä kohtaa, mistä sikhit ammuttiin, oli kolmio muistomerkkinä. Lisäksi paikalla oli toinen, oikea muistomerkki. Myöhemmin paikka oli rakennettu kauniiksi puutarhaksi. Kävimme myös katsomassa kaivoa, jonne sikhit hyppivät piiloon kimpoilevia luoteja. Kamalan näköistä. Kaivo oli kymmenisen metriä syvä. Useat ihmiset kuolivat, kun hyppäsivät kaivoon ja heidän päälleen hyppi lisää ihmisiä. Lopulta kaivo oli vain kasa ihmisiä, joista päällimmäiset ammuttiin, alimmaiset kuolivat päällä olevan ihmismassan painoon. Ahdistavaa. Lisäksi yhdessä tiiliseinässä oli selvät jäljet luodeista, joita britit olivat ampuneet ohi. Pienessä rakennuksessa oli kuolleiden sikhien elämäntarinoita kuvineen, sekä valtava maalaus siitä, miten hädissään oleva intialaiset juoksevat verilammikossa pakoon brittien luoteja. Todella masentava paikka, ei paljon hymyilyttänyt, kun siellä käveli. Myöhemmin äkkäsin, että sama kohtaus näkyy myös Gandhi-elokuvassa. Suosittelen lämpimästi elokuvan katsomista, jos vain Intia kiinnostaa. Siinä näkyy näitä ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja!

Seuraavaksi menimme kultaiseen temppeliin. Ensin jätimme kengät kenkänarikkaan. Tämän jälkeen laitoimme huivit päähämme. Jumalan kunnioitusta molemmat – sekä paljasjalkaisuus, että pään peittäminen. Hiukset saivat näkyä, kunhan jotain oli päässä. Tarjolla oli myös lainahuiveja, mutta onneksi minulla oli oma mukana – kiva täipesäke se huivikori varmaan. Tämän jälkeen kävelimme portille, jossa astelimme veden läpi puhdistaaksemme jalkamme. Portaat ylös ja alas ja siinä se oli. Aukean reunat olivat marmoria. Keskusta oli eräänlaista ”järveä” ja keskellä lepäsi kultainen temppeli. Sisään tullessa oikealla näkyi kirjasto, jonka Indira Gandhi joskus tuhosi sikhivihaansa purkaen. Kaikki ihmiset, joita oli siis satoja, kävelivät kellonmyötäisesti järveä ympäri. Järveen meni muutama porras, vedessä näkyi isoja kaloja. Menimme kuitenkin ensin syömään.

Kävelimme toisesta portista ulos ja päädyimme talolle, jonka aulassa meille jaettiin lautaset ja vesikipot. Ihmisiä oli satoja. Voisin kuvailla sitä vaikka hartwall areenan tulipalotyhjennyksenä. Meitä ohjailtiin portaikkoon ja kakkoskerrokseen. Sieltä löytyi valtava sali, jossa oli useita kankaita pitkittäin lattialla. Istuimme kankaalle niin, että tuijotimme vastapäisiä ihmisiä ja väliimme jäi ikään kuin käytävä. Aivan takanamme olivat seuraavat ihmiset samanlaisessa muodostelmassa. Varmaankin parisataa ihmistä istuutui saliin pikapuoliin. Ihmismassan tulo oli jatkuvaa. Pian käytävää pitkin tuli mies, jolla oli vettä, toisella papumössöä ja kolmannella kukkakaalimössöä. Kaikki ruoat iskettiin lautaselle ja vesi kuppiin. Pavut olivat tajuttoman tulisia. Onneksi Amu söi minunkin annokseni. Jos Amun mielestä ne olivat tulisia, niin olivat kyllä tappokamaa minulle! Yhden lättyleivän sain onneksi paljaaltaan alas.

Kun olimme syöneet lähdimme kävelemään takaisin alakertaan. Siellä ensin joku mies otti lusikkamme. Sitten annoimme lautaset jollekin miehelle. Katsoin tiskausketjua tarkemmin. Ensimmäinen mies antoi lautasen seuraavalle, seuraava seuraavalle ja niin edelleen. Tiskausketju oli valtava, varmaankin 50 ihmistä tiskaamassa astioita. Lattialla parisenkymmentä naista kuori valkosipuleita. Ruokaa tarjoillaan kaikille ilmaiseksi ja sitähän siis köyhässä Intiassa menee. Ruokarakennuksen vieressä oli isoja rakennuksia, joissa on köyhille ja kodittomille yösijoja. Kaikki tämä kustannetaan lahjoituksin, joita ihmiset antavat vieraillessaan temppelissä.

Tämän jälkeen kiersimme järveä ja ihailimme temppeliä. Minä, Amu ja Rivu menimme jonottamaan temppeliin sisälle. Jono oli pitkä, puolisen tuntia. Ilmassa kaikui laulunomainen luku. Temppelin sisällä laulaja lauloi pyhää kirjaa 24/7 ja se kaikui kaikkialle temppelialueella. Ihmiset ”lauloivat” mukana minkä osasivat. Jonossa oli hiljaista. Jotkut onnettomat lapset kyllästyivät odotteluun ja parkuivat. Lopulta kuitenkin pääsimme sisälle temppeliin.

Tuloaula oli pieni ja ihmisiä paljon. Aidan takana istuivat oikealla puolella naiset ja vasemmalla miehet. Keskellä istui mies laulamassa kirjaa. Miehen ympärillä oli rahaa, jota ihmiset jättivät käydessään. Kaikki oli kultaa tai vanhoja hienoja kirjailuja. Miehen ympärillä oli useita kameroita, jotka kuvaavat vuorossaan olevaa laulajaa 24/7. Koko ajan suorana telkkarissa, pelottavaa.

Ulkokautta pääsimme seuraavaan kerrokseen. Keskiosa oli avonainen, joten siitä näki alas katsoessa lauleskelevan miehen. Reunoilla istui hartaita uskovaisia rentoutuen ja kuunnellen kirjan viestiä, jota laulaja luki. Temppeli on sisältä yllättävän pieni, joten usein kävi todella ahtaaksi. Kolmas kerros oli avoin, ei kattoa. Sieltä kultapylväiden välistä näki helposti ympärille. Harmikseni kuvaaminen temppelin sisällä oli kielletty, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä salamavalot olisivat pilanneet tunnelman.

Itse rakennus oli hieno, onhan se puhdasta kultaa. Ympäristökin oli upea. Kuitenkin suurimman vaikutuksen minuun tekivät ne tuhannet ihmiset siellä rukoilemassa jumalaa. Lisäksi anteliaisuus, jota ei muualla Intiassa liikaa näe, oli upeaa. Kaikki työ tehtiin vapaaehtoisvoimin. Ihmiset antoivat todella kaikkensa tämän temppelin vuoksi. Ihmisistä kimposi sellainen voima heidän kävellessään ympäri temppeliä, ettei voi sanoin kuvailla. Tunnelma oli todella upea!

Temppelipäivän jälkeisenä päivänä pidimme lepopäivän. Automatkat olivat uuvuttaneet meidät täysin. Menimme Amun kanssa motskarilla paikalliseen ”stadiin”, eli Nuurmahaliinn. Ostimme kiloittain hedelmiä, kaikkia erilaisia ja erinäköisiä. Halusin maistaa kaikkia, joita en vielä tunne. Jännittävimpinä koin chiku-hedelmät, ennen koskaa kuullutkana. Porkkanat ovat täällä kirkkaan punaisia, muuten ihan samanmakuisia. Oudon värisiä vain. Hedelmäsäkin kanssa menimme sitten katolle ottamaan aurinkoa ja nauttimaan vitamiinipommeistamme! Ihanan makeita. Kirjoin myös kortit valmiiksi. Oli muuten tuhottoman vaikea löytää kortteja. Nämä kun eivät ole mitään perus turistialueita.

Lepopäivät eivät jääneet siihen. Seuraavanakin päivänä vietimme vain siestaa kotosalla. Päätettiin juhlistaa mukavaa lepopäivää tekemällä mohitoja. Haimme kaupungilta mintunlehtiä ja muita tarvittavia ainesosia. Kivan halvallakin päästiin. Limet olivat keltaisia, hassuja. Gopi kävi samana päivänä tappamassa vuohen. Ilkeä teurastus tapahtui kylän päällikön tilalla, hänellä on todella paljon eläimiä. Itse en halunnut nähdä koko tapahtumaa. Gopi oli kyllä kysynyt Amulta, josko haluaisin osallistua, mutta Amu ilmoitti ystävällisesti, etten ole ehkä oikea tyyppi näihin hommiin. Illalla tänne kokoontui taas ihmeellinen äijäporukka. Kaikki joivat mohitoja ja söivät lihaa. Itse sain vain yhden mojiton alas. Tämän jälkeen minut yllätti karmiva närästys. Menin aikaisin nukkumaan.

Intiassa ihmiset elävät pitkälti auringon mukaan. Sähköä kyllä on, mutta se katkeilee usein, joten illan hämärät pistävät äkkiä nukuttamaan. Nyrkkisääntönä sanottakoon, että enemmän on niitä hetkiä, jolloin sähköä ei ole, kuin niitä, jolloin sitä on. Auringon alkaessa paistamaan se tunkeutuu sisään ovista ja ikkunoista, jo heti aamu varhain. Niinpä herätyksetkin ovat aikaisia. Se ei tosin haittaa, jos illalla on jo kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä mennyt nukkumaan.

Yöelämä on olematonta. Yksi yökerho löytyy Chandigarhista (joka sijaitsee noin 150 kilometriä asunnolta). Varmasti niitä on enemmänkin, mutta tämän minä tiedän. Ravintolat ovat oikeasti vain ruokailua varten, ei niissä olutta tarjoilla. Erilailla asiat ovat varmasti turistialueilla, mutta pöndellä ihmiset eivät paljon baareissa maleksi. Kaiken lisäksi uskonto kieltää alkoholin ottamisen. Useat ihmiset ovat hartaasti uskonnollisia. En nyt voi sanoa, että alkoholinjuojia niin kovin pahasti tuijotettaisi, muttei kuitenkaan hyvällä. Ne harvat ryyppyillat tapahtuvat aina jonkun kotona katseilta piilossa.

Tupakointi on hyvin paheksuttavaa. Kun kirosin isojen kaupunkien tupakkakieltoa, kertoi Amu, että hän on tyytyväinen päätökseen. Kaupungissa tapasi olla paljon kahakoita tupakoivien ja tupakoimattomien välillä. Savua karttavat saattoivat jopa käydä päälle ja yltyä hyvinkin väkivaltaisiksi, jos tupakoitsija ei pyynnöstä huolimatta suostunut tumppaamaan. Kaiken helpoimmin turpaansa saa, jos tupakoi temppeleiden lähialueilla. Varma nakki mustaa silmää ajatellen! Harmi vaan, että se ei jää aina siihenkään. Kaupungissa tupakoinnista saa 200 inr sakot, joka on alle kolme euroa. Rahallisesti siis ei paljon, mutta kukaan ei halua tekemisiin paikallisen poliisin kanssa!

Levättyämme tarpeeksi monta päivää kävimme visiitillä Amun entisen luokkatoverin luona. Iloinen jälleennäkeminen 22 vuoden jälkeen. Talo oli upea. Kaikissa paikallisissa taloissa on portit, jotka suojaavat sisäpihaa. Hänen porttinsa olivat todella suuret, niistä ei hevillä läpi mennä. Kyseinen luokkakaveri toimii jonkun vähän isomman alueen poliisipäällikkönä. Talo on mitä luultavimmin valtiolta saatu, valtio lahjoo helposti hyvässä asemassa olevia. Sisäpihalla odotti poliisikuoro pyssyjen kanssa. Isäntä, ei siis itse poliisipäällikkö, vaan hän, joka hoiti tarjoilut ja muut, tuli meitä vastaan portille. Menimme taloon sisään ja suoraan kabinettiin. Hänen kabinettinsa oli hieno. Tosin sisustussilmää en ole vielä yhdelläkään intialaisella nähnyt, tämä ei tehnyt poikkeusta.

Ruoka hänen luonaan oli erityisen maittavaa, eikä edes niin tulista, jolloin minäkin pystyin syömään. Ensin tuotiin friteerattuja kalapalloja ja vartaassa paistettua kanaa. Itse en syö kalaa, joten otin kanaa. Sitä tuotiin lisää ja lisää, olin aivan täynnä. Tämän jälkeen tuotiin liharuoka. Kaikki ruoat syötiin suoraan ilman lisäkkeitä. Lihankin jätin väliin. Minulle tuotiin siis lisää kanaa! Tämän jälkeen, kun olo oli sellainen, että kohta räjähdän, niin ruokaa tuotiin lisää. Nyt oli vasta pääruoan aika. Riisiä ja herneitä, kahta erilaista kanaa ja lihaa (jota sitäkin oli tarjoiltu uusia kierroksia jo varmaan kolmesti!). Lisäksi tarjolla oli maittavaa jogurttikastiketta ja lättyleipää. Palvelijoita oli useita ja isäntä piti huolta siitä, ettei ruoka päässyt loppumaan. Viimeisillä voimillani kohteliaisuus mielessäni ahdoin sisääni vielä kanaa ja riisiä. Huomasin, että poliisipäällikölle tuotiin jatkuvasti uusi lättyleipä. Ensimmäisen jäähtyessä (eli noin minuutin välein) käytiin leipä vaihtamassa uuteen. Kun tämä jäähtyi, tuotiin taas uusi leipä niin, että aina oli tarjolla kuuma vaihtoehto. Lopulta poliisipäällikkö ei edes syönyt leipäänsä. Mitä haaskausta.

Jälkiruoaksi saimme palat jotain sokerin alkukantamuotoa, who knows. Okei, ihan makeaa, mutta en voisi hyväksi kehua. Gopi laittoi palani nenäliinan sisään ja taskuun. Tämän jälkeen saimme vielä jotakin vanukkaan tapaista, jossa lillui jokin pallo. Vanukas itsessään oli aika mitäänsanomatonta, pallo suorastaan pahaa. Jäi syömättä. Intialaiset jälkiruoat ovat niin erilaisia kuin suomalaiset. Mutta toisaalta, eipähän heillekään varmaan ihan ensimmäisenä herkkuna tulisi syötyä voisilmäpullaa tai kiisseliä.

Juomaakin oli ja tuli! Miehet joivat whiskyä, mustaa walkkeria. Minä kun en niinkään whiskystä pidä sain sitten vodkaa. Mehu olisi riittänyt. Isäntä kaateli vodkaa lasiin aivan sikana ja päälle kokista. Suhde oli noin 50/50. Itse kun en mikään älytön alkoholin ystävä ole, oli tämä todellinen haaste. Oksennusta pidätellen sain parin tunnin aikana litkittyä lasin. Viimeisen huikan kohdalla huokaisin helpotuksesta. Isännän huomattua tyhjä lasini hän vaatimalla vaati minun ottavan lisää. Yritin estellä, muttei hän kuunnellut, pisti vain lasin täyteen. Onneksi seuraava ei ollut niin paha, sain sen juotua jopa ennätysajassa. Ja humalluin. Nolotti. Ruokailun jälkeen olimme valmiit lähtemään, Gopilla oli seuraavana aamuna lento takaisin Kanadaan. Koko porukka saatteli meidät vielä ulos asti, kaikki vartijat mukaan lukien. Se, että saatetaan porttien ulkopuolelle, autolle asti, on kuulema todella suuri kunnioituksen osoitus.

Kerjäläisiä on paljon, vaikka Punjabin osavaltio onkin yksi rikkaimmista osavaltioista. Rahaa kerätään kaikin tavoin. Usein pienet lapset kävelevät liikennevalojen tuntumassa ja yrittävät kerjätä pysähtyviltä autoilta. Minä olen heille oikea saalis, sillä olen valkoinen. Yhtään rahaa en tosin ikinä kanna mukanani, pojat maksavat kaiken. Näytin aina tyhjiä taskujani ja he usein lähtevät uuden uhrin kimppuun. Monet tosin ovat todella sitkeitä. He saattavat seurata kävelevää seuruetta kaupungilla pitkäänkin. Useat ovat hyvin pahan näköisiä, likaisia lapsia rikkinäisissä vaatteissa. Tavaroista kannattaa pitää erityisesti huoli: nälissään he eivät pelkää ryöstää, jos tilaisuus tulee. Lapsia käytetään kerjäämiseen ahkerasti. Toinen kikka on käyttää todella vanhoja ihmisiä. Ovat todella säälittäviä. Toisaalta siihenkin vähän tottuu, kerjäläisiä kun on kaikkialla. Varsinkin valkoisen naamani nähtyä niitä parveilee välillä ympärillä useitakin, jolloin tilanne muuttuu säälittävästä hyvin ahdistavaksi. Kipin kapin pakoon vaan!

Eläimistö on aika uskomatonta. Pari kertaa näin ihanan vihreitä papukaijoja ihan vierestä. Eräänä päivänä Nimran toi eteeni ”lädybird”in. Leppäkerttu osoittautuikin metallinvihreäksi, peukalon kynnen kokoiseksi leppäkertuksi. Hirvitti! Vessassamme, jota paikalliset muuten kutsuvat poikkeuksetta toiletin sijaan ”washroom”iksi, asui kämmenen kokoinen gekkolisko. Samanlainen lisko asui myös ulkona yhden tolpan vieressä. Jänskiä otuksia. Koiria on miljoonia. Ne tonkivat roskiksia ja kerjäävät ruokaa ohikulkijoilta ja porttien pielestä. Koirat eivät ole kovinkaan hoikkia, kuten olemme tottuneet näkemään esim. Espanjassa. Koiria harvoin kuitenkaan kävi sääliksi, varsinkin kun usealla tunkiolla koirat ja ihmiset kilpailivat samoista jätteistä. Useilla tunkioilla hääräsi lisäksi myös lehmiä.

Periaatteena matkalla oli, että maistaisin kaikkea. Niinpä teinkin! Vaikka jotkut ruoat eivät olleet mieleeni, niin joistain pidin todella paljon! Näin opin löytämään omat herkkuni kaikesta ruoan kirjosta. Tikki-perunat olivat parasta, mitä löysin. Rakastin myös intialaista riisileipää. Maistelemalla kaikkia erilaisia ruokia löysin lopulta ne, mistä pidän eniten. Näin pystyin nauttimaan myös intialaisesta ruoasta, enkä vain länsimaalaisesta roskasta.

Intialainen kahvi on muuten hyvää! Makeaa, mutta hyvää! Ja tee todella makeaa! Vertical limit – elokuvassa pakistanilaiset sanovat vihaavansa intialaisia, mutta juovat ainoastaan intialaisten teetä! :D

Shopping: tätä minä olin odottanut. Otimme Gobin langon messiin ja lähdimme miesporukalla minä porukan jatkeena. Suuntasimme hiukan isompaan kaupunkiin, jossa päädyimme vaateliikkeeseen. Intialaiset vaatteet ovat hienoja ja värikkäitä. Kaikki on käsin kirjailtua ja kaunista – eikä niitä paljon voi kesäisen Helsingin kaduilla pitää. Amu päätyi ostamaan maharaja-puvun. Minä ostin samanlaisen isälleni tuliaiseksi ja hänen vaimolleen löysin todella nätin puuvillapusakan.

Amu piti huolen, että sain kaiken mitä halusin. Hullaannuin, mutta onneksi pidin jotenkuten järjen kädessäni. Ei ihme, että Intiaa sanotaan ostosparatiisiksi! Se on! Ostimme myös bindejä! Ja mikä valikoima, wau! Rakastuin ensi silmäyksellä! Ja niitähän ei lähtenyt mukaan ihan vain muutamaa paria, vaan vielä muutama lisää.

Shoppailu vei koko päivän. Yhdessä liikkeessä tuumailtiin ja arvioitiin sata vuotta. Onneksi liikkeen omistajat antoivat minun tupakoida heidän liikkeensä ovenpielessä. Muuten kaupungissa oli tupakointi kielletty. Toisenakin päivänä jouduimme tulemaan, sillä aika ei yksinkertaisesti riittänyt! Homma toimi kaikissa liikkeissä niin, että asiakkaan istuivat alas ja työntekijät heittelivät vaatteita (jotka siis kaikki oli laatikoihin pakattuna) alas hyllyiltä. Niitä sitten meille availtiin ja punnitsimme, mikä olisi hyvä. Huivikaupassa sekosin viimeisen kerran: kymmeniä erilaisia huiveja aivan nenäni edessä kaikissa sateenkaaren väreissä. Nyt minulla sitten on koko spektri kotona!

Halusin kovasti käydä Himalajan vuoriston juurella. Harmi vain, että kun intialaiselle sanoo haluavansa ostaa huiveja, tämä vie turistin autokauppaan. Kun sitten ilmaisee, ettei tämä ole sitä, mitä haki, niin intialainen vain fiiliksissä näyttelee, miten heillä on niin länsimaalaiset autokaupat. Sama kävin vuoren kanssa. Amun kaveri ja hänen vaimonsa lähtivät mukaan. He veivät meidät eräänlaiseen turistikeskukseen. Uima-allas, ravintola, pieniä mökkejä. Olivathan ne hienoja, muttei se kyllä vuoristolta näyttänyt.

Söimme turistikeskuksen ravintolassa. Vaikka aina kyselin pähkinäepäilyissäni ruokien raaka-ainesisällöistä, (olen TODELLA pahasti allerginen) niin en osannut odottaa, että pähkinää olisi salaatissa. Niinpä hetken syötyäni tulin pipiksi. Kunnolla! Kolme maapähkinää, jotka olivat onnistuneet ohittamaan kurkkuni, velloivat nyt mahassani ja vatsani taisteli pähkinöitä vastaan täysin voimin. Menin ulos tupakalle (vaikkei niin kyllä saanut tehdä, mutta siinä olotilassa oli ihan sama) ja odotin olon parantumista. Vessassa yritin oksentaa, muttei mitään tullut. Ruokailun jälkeen kuitenkin koitti viimeinen piste: jeeppisafari. Safarimaisemat olivat hienoja, kuivia karuja hiekkaseinämiä. Harmi, että näin näki vain osan, sillä suurimman osan ajasta jouduin roikottamaan päätäni jeepin kaiteen yli. Lopulta pysäytimme auton, ja kun muut aloittivat armottoman kuvaussession, minä menin ja annoin ylen. Ja johan helpotti! Loppusafarista nautinkin jo täysin rinnoin. Apinoitakin näimme hyppelehtivät puiden latvoilla. Jeeppisafari oli mukava yllätys.

Amu pyysi, kerta niin lähellä vuoria olimme, että jos vielä pääsisin katsomaan vuoria. Himalaja on niin valtava vuoristo, että sen juurella huiput ovat matalia, mutta tämä oli kyllä elämys! Kapeita kuin anorektikon uuma – sellaisia olivat tiet. Ja siellähän menivät kaikki: me, bussit, prätkät, ihmiset… Apinatkin! Nousimme mutkittelevaa harjannetta ylös. Kun lopulta pääsimme sen pienen nyppylän huipulle, menimme näköalahissiin. Kuin pieni hiihtohissi, sisään mahtui 4 kerrallaan. Ja wau mitkä maisemat. Niitä kuvia en hevillä unohda. Silmän kantamattomiin huippua toisensa jälkeen, rinteeseen rakennettuja taloja ja kaikki mutkittelevat tiet ja notkot rotkoineen. Ylhäällä teimme pienen pysähdyksen, kiertelimme ja kaartelimme vähän ja lähdimme takaisin alas: oli tulossa pimeä ja pimeällä on vaarallista ajaa. Kaikki käyttävät pitkiä valoja, jos valot vain autosta löytyvät. Ajattelimme siis lähteä pikapuoliin liikenteeseen, jotta jossain vaiheessa pääsisimme kotiinkin, mieluiten vielä auringon paistaessa.

Eräänä kauniina ja kuumana päivänä lähdimme heti aikaisin liikenteeseen. Suuntanamme oli hakea eräs Chandigarhissa tapaamamme tyttö kotilomaltaan lähikylästä ja tehdä jotain mukavaa. Jonkin matkaa ajettuamme nappasimme tytön kyytiin ja huristelimme mielessämme shoppailu. Valitettavasti kauppakeskukset aukesivat vasta iltapäivällä ja nyt oli vasta varhainen aamupäivä. Näin päädyimme elokuviin.

Intialaiset rakastavat omia elokuviaan. Maa tuottaa eniten elokuvia maailmassa. Juoni on usein romanttinen, action-kohtaukset ovat täynnä toimintaa ja draamaakaan ei puutu. Kuin kolmetuntinen kauniit ja rohkeat – maratoni hindin kielellä puhuttuna. Noh, valitsimme elokuvan, jossa oli paljon toimintaa, näin ollen minullekin jäi jotain katsottavaa. Homman kruunasi se, että juoni oli todella simppeli. Lauluista pidin paljon. Niitä soitellaan Herin radiosta nyt Suomessa! Intialaisissa elokuvissa lauluihin saatetaan laittaa enemmän rahaa kuin leffoihin muuten. Ne ovat näyttäviä kohtauksia, jossa näyttelijät irtautuvat hetkeksi elokuvan maailmasta hypäten musiikkivideoon. Kummallista, minusta.

Elokuvalippu ensi-iltaansa viettävään kuvaan maksoi neljälle jotakuta kymmenen euroa yhteensä. Edullista. Me istuimme yläparvella. Alapuolen paikat ovat halvempia, mutta ne on tarkoitettu bailaajille, yläkerta heille, jotka taas tahtovat IHAN OIKEASTI katsoa sitä elokuvaa. Minä olisin mieluummin kyllä mennyt alas, aika meininki niillä siellä. Yllätyksekseni elokuvissa oli pieni vauva, istui aivan vieressämme. Ikää tuskin kolmea kuukautta enempää, jos sitäkään. Pariskunta ei kuitenkaan pitkään viihtynyt vierellämme, sillä vaimo istui paikkalippujen mukaan Amun vieressä. Tätä ei aviomies sulattanut, joten he vaihtoivat paikkaa. Ihan kuulema vain konfliktien välttämiseksi, ettei Amu vahingossakaan koske vaimoa. Leffan väliajalla pääsimme tupakalle, mutta ulos teatterista ei kokonaan päässyt, sillä portit oli suljettu.

Saman tytön kanssa päädyttiin toistekin ulos. Tällä kertaa päädyimme huvipuistoon. Matkaa oli hiukan, mutta niin on kaikkialle. Itse huvipuisto oli… noh… Lasten leikkipaikka! Ei sitä voi verratakaan suomalaisiin vastaaviin. Paras laite oli jonkin näköinen hyrrä, jossa edes hiukan otti mahasta. Muut laitteet olivatkin enemmän sellaisia helppoja: tsukutsuku-juna, moottoriveneitä, polkuveneitä jne jne. Mutta nehän kelpasivat, olimmehan kuitenkin jo aikaihmisiksi kasvanut porukka, joten jutustelu ja naureskelu polkuveneissä oli ihan yhtä kivaa, kuin olisi ollut mennä vuoristoradassa pää ylöspäin. Positiivista: huvipuisto ei ole julkinen alue joten siellä saa tupakoida. Kiitos siitä! Tosin tupakointi hävetti, joten menin jonnekin talon taakse piiloon. Ihmiset tuppasivat katsomaan aina niin pahasti tupakoivaa: valkoinen paholainen!

Eräänä kuumana päivänä lähdimme uimaan. Puhdasta vettä löytyi läheltä. Menimme traktorilla eräänlaiselle altaalle, jota käytetään keinokastelussa. Kun vesi pulppusi altaaseen ja siitä taas pelloille, oli meidän vuoro nauttia. Vilvoittava vesi teki todella hyvää kuumana päivänä.

Viimeisenä iltana koin Holin. Kyseessä on jollekin jumalalle pidettävä juhla. Ideana on, että kaikilla on puuterimaisia värejä, joilla toisemme sotketaan. SOTA ALKAKOON!!! Yhdessä sotkimme toinen toisemme, nauroimme ja sotkimme lisää! Tämä oli hauskaa. Kerrankin sai nauttia tuhrimisesta oikein kunnolla. Varsinkin, kun palkattu siivooja pesi jälkemme seuraavana päivänä, eikä minun tarvinnut tarttua moppiin. Siivoja hoiti muutenkin kodinhoitoa, valmisti ruokamme ja teki paljon muita taloustöitä. Hän jostain syystä kuulema piti minusta, ja sen takia saarnasi minulle maailman pahuudesta - sikhiksi. Enhän minä sitä ymmärtänyt, mutta antaa mamman saarnata, jos hänelle tulee siitä hyvä mieli :)

Lähteminen Intiasta oli vaikeaa! Olisin vielä voinut jäädä vaikka viikoksi, toiseksikin. Tiesin kyllä, että Intia tulisi kulttuurishokkina, mutta mitään sellaista en ollut osannut odottaakaan. Kun kaikkeen pikku hiljaa alkoi tottua, niin matka rupesikin jo tuntumaan lomalta. Vaikka ei sen puoleen: joka päivä opin jotain uutta ja jotain täysin selittämätöntä ja eriskummallista tuli eteen. Ja kun vihdoin opin, että lähteminen kestää ikuisuuksia, sain vihdoin mielenrauhan. Välillä lähdön viivästymiseen ei edes ollut syytä, sellaisia vain ovat. Ja eihän sellaista voi tällainen valkoihoinen tyttö ymmärtää! Hän, joka syntyi kellon tarkkuudella, toisin kuin intialaiset, jotka tietävät lähinnä syntymäpäivänsä – yleensä kai?

Monet kysyvät, pidinkö Intiasta. Yleensä vastaan kysymyksellä: pidätkö ruoasta? Kyllä, osasta pidin, osa kammoksutti, lähes kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Lähtisinkö uudestaan: joko mennään? :D

Sivun alkuun




SocialTwist Tell-a-Friend     Suosittele kaverille Facebookissa    

© Antti Siitonen & M-L Saarelainen
Etusivu   Yhteystiedot   Yksityisyydensuoja