Oli lauantai-ilta ja istuimme baarin terassilla Santa Clara -nimisessä kaupungissa. Vanha mies kaupusteli kadulla sanomalehtitötteröön paketoimiaan suolapähkinöitä. Antti viittoili miehelle ja osti kolme, maksoivat vain "kansallisen peson" (n. 5 c) tötteröltä. Napostelimme pähkinöitä ja seurasimme kadun vilinää. Eräs nuorukainen tervehti iloisesti ja sanoi: tapasimme eilen illalla aukiolla, muistatteko? Emme muistaneet. Olimme juuri tulleet kaupunkiin ja ihmisiä oli ollut paljon seuraamassa kabaree-esitystä. Mutta pyysimme hänet seuraamme, koska hän vaikutti niin mukavalta ja mikä harvinaista Kuubassa, puhui jonkin verran englantia. Hän otti tuolin ja istuutui terassin nurkkaukseen pylväiden suojaan.   

Esittäydyimme - kutsukaamme häntä vaikkapa Luisiksi. Kertoi olevansa 21-vuotias, opiskelevansa englantia ja italiaa, on työharjoittelussa maineikkaassa paladarissa ja aikoi valmistua kokiksi. Oli allapäin, koska ei voi viettää kaikkea vapaa-aikaansa tyttöystävänsä Jeniferin kanssa. – Jenifer opiskelee balettia ja hänen täytyy harjoitella paljon, hänellä on vain vähän vapaata, surkutteli Luis. Tiedusteli illan ohjelmaamme, johon totesimme, että kohtapuoliin menemme casaamme lueskelemaan. – Tänään on El Bosquessa kova meno päällä: kabaree-esityksiä, laulua ja tanssia. Pääsymaksu on 6 CUC (1 CUC eli "vaihtopeso"=n. € 0.80) neljän hengen ryhmälle ja se sisältäisi ison rommi- ja kolapullon. Kaikki ovat menossa sinne, sanoi Luis. Aikamme mietittyämme päätimme lähteä juhlimaan ja Luis lupautui oppaaksemme.

Ulkoilmaravintolaan on keskustasta 10 minuutin kävelymatka. Hieman arvelutti kulkea hämäriä pikkuteitä pitkin ja yritimme painaa mieleemme reitin paluumatkaa varten, katuvaloja ei ollut. El Bosquen edustalla oli tungosta, mutta Luis puhui meidät sisälle jonon ohitse. Sisäänpääsymaksu oli meille vain 1 CUC henkilöltä, koska rommi oli kuulemma vähissä. Ravintola-alue täyttyi nopeasti, sanoivat baseball-ottelun juuri päättyneen. Lauma isokokoisia järjestysmiehiä valvoi ravintola-alueella ja ohjasi ihmisiä pöytiin.  

Alkuillan ohjelmaan kuului tanssi-, laulu- ja akrobaattiesityksiä, jonka huipennus oli kabaree-tanssijat strutsinsulkahepeneissään. Oli lämmin ilta ja mukava istua ulkona. Antti haki meille baarista olutta ja Luis oli kiitollinen, vähävaraisena opiskelijana kun hänellä ei olisi siihen varaa. Katsoin pojan nuhjuisia vaatteita ja sääli täytti sydämeni.

Heti ohjelman jälkeen alkoi tanssi ja silloin yleisö nousi. Tanssilattia täyttyi hetkessä, jotkut tanssivat pöytien ympärillä. Kaikki tanssivat paitsi me. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja kömpelöksi, harmaaksi hiirulaiseksi katsellessani upeiksi laittautuneiden juhlijoiden sulavaa liikehdintää musiikin tahdissa. Ilmassa oli paljon paljettien välkettä, uhkeita muotoja – seksiä! Antti pyöritteli peukalojaan eikä oikein tiennyt minne silmänsä olisi laittanut. – Luis mene vain tanssimaan, ei sinun meidän vuoksi tarvitse pöydässä istua, sanoin. – Viisainta on olla menemättä, nämä naiset saavat pään pyörälle. Kerran menin ja Jenifer suuttui armottomasti kun sattui tulemaan paikalle ja näki. Kesti päiviä lepytellä häntä, naureskeli Luis. Hän ihmetteli, miksemme halunneet tanssia, johon totesin, ettemme osaa salsaa.  – Kuubassa kyllä oppii, antaa musiikin vain viedä! Olen opettanut salsaa parille italialaiselle naiselle ja meillä oli hauskaa. Haluatko että opetan sinua?  Pyöritin päätäni: ehkä joskus toiste.

Hyvin coolin näköinen musta nuori mies kääntyi Luisin puoleen.  – Liz, haluatko mennä tanssimaan hänen kanssaan? – En juuri nyt, vastasin ja samalla mies otti tuolin ja istui pöytäämme. Vaihdoimme kuulumisia ja juttelimme hetkisen, tosin Luisin avustuksella, sillä espanjan kielen taitomme on surkea. Kun mies poistui, Luis kertoi, että aikaisemmin tuo heppu ei ole alentunut edes puhumaan hänen kanssaan.  

Antti oli illan isäntä ja huolehti, etteivät pöydän tarjoilut päässeet loppumaan. Luis katsoi suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi: tämä on aivan liikaa, te olette antaneet minulle tänään niin paljon. Olette niin ystävällisiä, on kuin olisimme samaa perhettä! Sitten hän sai idean: halusi kutsua meidät kotiinsa. Ja niin sovittiin, että seuraavana päivänä menisimme maalle, neljän kilometrin päähän kaupungista, ja Luis näyttäisi meille kokin taitonsa valmistamalla kuubalaista ruokaa.  

Kun valomerkki tuli, ravintola-alue tyhjeni välittömästi. Odottelimme taksia kadun kulmassa toisten juhlijoiden kanssa. Ihmiset tulivat innokkaasti juttelemaan, olivat kiinnostuneita kaikesta ja hiprakassa, kuten mekin.

Takseja ei ollut tai ne olivat varattuja, mutta yllättäen Luis saapui paikalle. Oli saanut järjestetyksi meille Polski-Fiat rämän. Ahtauduimme auton takapenkille ja suuntasimme hurjaa kyytiä keskustaan. Luis saatteli meidän casamme ovelle. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä Vidal-aukiolla yhdeltä.  – Voisinko saada rahaa ruokaostoksia varten, hän kysyi varovasti. Annoimme 1 CUC kolikon järjestelyjä varten.

Emme ehtineet sovitulle tapaamiselle. Sataa tihuutti ja päätä särki. Lähdimme iltapäiväkävelylle ja pysähdyimme haukkaamaan välipalaa Palmares-ravintolaan. Pian ravintolan ikkunasta pilkisti tuttu hahmo ja kohta Luis istuutui pöytäämme. Naureskeli, mutta sanoi tulleensa surulliseksi ja ihmetteli miksi ystävänsä eivät saapuneetkaan. Oli odottanut meitä puoli yhdestä lähtien Vidal-aukiolla. – El Bosque vaati veronsa, sanoimme ja Luis nyökytteli ymmärtäväisesti. Hän huomasi pöydällä Lonely Planetin ja alkoi selata sitä. Näytti kartalta hyvät ja edulliset ravintolat ja paladarin, missä hän opiskelee kokiksi.

Söimme ruokamme ja lähdimme kiertelemään kaupungille. – Teiltä jäi baarilasku maksamatta eilen, sanoi Luis, oli kuullut sen baarin pitäjältä. Niinpä menimme tuttuun baariin maksamaan laskumme.  – Sellaista sattuu, naurahti baarimikko ja nosti tilaamamme tuoremehut tiskille. Kaupungin sikaritehtaan johtaja tuli juttelemaan, halusi kaupata sikareitaan meille edulliseen hintaan. Oli sinnikäs, hieman juovuksissa – niin kuin monet muutkin kaupunkilaiset näin sunnuntaina. Jouduimme pariin otteeseen sanomaan hänelle, etteivät sikarit meitä kiinnosta. Myöhemmin Luis kertoi, että sikarimies oli luvannut hänelle rahapalkkion, jos saa meidät tekemään sikariostoksia. – Te olette minun hyviä ystäviäni, enkä halua kiusata teitä rahan vuoksi! Kun mehut oli juotu, hyvästelimme Luisin ja lähdimme takaisin majapaikkaamme.

Kirkonkellojen kutsuessa kaupunkilaisia iltamessuun, lähdimme taas ulos. Saavuimme aukiolle ja mietimme koska Luis ilmaantuisi paikalle. Ja siinä samassa hän tulikin. Istahdimme puistonpenkille. Aukiolla esitetään iltamessun jälkeen musiikkia ja isot kaiuttimet oli tuotu valmiiksi paikalle. Ihmisiä oli jo paljon kerääntynyt paikalle. Luis on mukava nuorukainen – ystävämme, mutta tapansa seurata liikkeitämme kuin koiranpentu tuntui välillä kiusalliselta. Siispä toivotimme hänelle hauskaa loppuiltaa, aikoisimme mennä päivälliselle ja tapaisimme jälleen seuraavana päivänä.

Monta päivää olimme pärjäilleet casan emäntämme valmistamilla aamiaisilla ja baarien toasteilla, El Rápidonkin ranskalaiset ovat tulleet tutuiksi. Ruokailu kunnon ruokapaikassa maksaa – mielestämme liikaa, mutta nyt halusimme kokeilla kaupungin parasta ravintolaa paladar El Sabor Latinoa. Myös siksi, koska Luis on siellä opissa ja halusimme mennä tervehtimään häntä. Löysimme paladarin hämärältä kujalta läheltä keskustaa. Paikka oli siisti perhevoimin pidettävä ruokapaikka ja hyvin suosittu, mutta onnistuimme saamaan vielä vapaan pöydän. Näimme tuttuja kasvoja kaupungin kaduilta – matkailijoita – ruokailemassa ja iltaa viettämässä paikallisine tyttöystävineen, mutta Luisia ei näkynyt eikä häntä siellä tunnettu. Olimme hämmästyneitä…

Tapasimme Luisin seuraavan kerran vasta kahden päivän päästä. Istuimme tutun baarin terassilla iltapalalla, kun hän ilmestyi kadulle. Pyysimme hänet seuraamme ja Luis valitsi jälleen suojaisan istumapaikan. – Poliisin takia, hän sanoi, kuubalaiset eivät saa keskustella turistien kanssa, jos poliisi näkee saa isot sakot tai voi joutua yöksi telkkien taakse!

Luis oli vaihtanut hienon tummansinisen t-paidan päälleen. Kertoi harjoitelleensa paladarissa ja tavanneensa päivällä kaksi suomalaista nuorta miestä, olivat pelanneet jalkapalloa. Oli matkalla tapaamaan poikia ja aikoivat mennä illalla El Bosquehen juhlimaan. – Tulkaa mukaan, meillä on varmasti taas hauskaa, pyysi Luis. Emme halunneet lähteä pilaamaan poikien iltaa ja aamulla meillä olisi aikainen herätys, koska jatkaisimme matkaamme. Luis empi jäisikö kanssamme viettämään iltaa. Pyysimme häntä lähtemään hauskan pitoon ja opetimme suomalaisen skoolaus-tavan ja sanan ”kippis”.

Aikainen herätys, tilattu taksi tulisi noutamaan bussiasemalle klo 9.30. Yhdeksän aikoihin ovikello soi ja casamme emäntä Fabién tuli kertomaan, että meitä kysyttiin. Antti meni ovelle ja palasi pian. Luis oli tullut vielä tapaamaan ja toivottamaan hyvää matkaa. Oli kysynyt varovasti – enonsa oli kehottanut – olisiko Antilla antaa vielä 12 CUC risan polkupyörän korjausta varten, opiskelijana hänellä kun ei ole rahaa. Antti sanoi, ettei ole.

Luis on jinetero. – Jinetero auténtico, tuhahti Fabién vihaisesti. Odottelimme taksin tuloa kolme varttia. – Qué país! Cuba, Cuba, Cuba, tuskaili Fabién ja lähti etsimään taksia kadulta…

Kuuba on hyvin köyhä, kauppasaarron ja vallankumouksensa eristämä maa, jossa ihmiset sinnittelevät niukkuudessa, 10 – 30 CUC kuukausipalkalla, kierrättävät ja kunnostavat kaiken. Ihmettelimme mistä he saavat rahaa ja etenkin vaihdettavaa valuuttaa, koska hinnat ovat eurooppalaista tasoa. – Pimittävät valtiolta, jos pystyvät, ostavat halvalla ja myyvät voitolla sekä Amerikan sukulaisilta, sanoi kanadalainen keski-ikäinen liikemies. Hänelle oli kertynyt kokemusta lukuisilta työmatkoiltaan, kun oli ollut perustamassa panimoa maahan. – Tällä kerralla toin tuliaiseksi naisystävälleni uuden silitysraudan, mies kehaisi, täkäläisillä sen hankintaan ei kuukausipalkka riittäisi. Miettikäähän, miten he pystyvät hankkimaan uuden TV:n? Mies katsoi ympärilleen ja virnisti: huomaatte varmaan, että suuri osa turisteista tulee ”erityisen” syyn vuoksi maahan. Oli juttutuulella ja halusi kertoa juuri muistamansa Kuuba-vitsin: Eräänä päivänä Fidel mietiskeli, että olisi aika taas näyttäytyä kansan keskuudessa ja päätti vierailla koulun ala-asteella. Pukeutui vihreään univormuunsa, harjasi ja vahasi partansa, pisti lippalakin päähänsä ja lähti turvamiesten saattelemana koululle. Kierteli luokkahuoneissa seuraten opetusta ja lopuksi piti puheen. Oli hieman hämillään lasten edessä ja ennen poistumistaan päätti saada luottamusta vahvistavan kontaktin uuteen sukupolveen, siispä pysähtyi pienen pojan eteen. – Mikä on nimesi, kysyi Fidel. – Pedro, vastasi poika hiljaa, pää painuksissa. – Pedro, mikä on sinun lempiaineesi koulussa? – Matematiikka. – No mutta sehän on hienoa, miksi sinä aiot isona? – Turistiksi.   

Jineterot ovat kaupunkien onnenonkijoita, joita tavallinen työtätekevä kansa halveksuu, miehiä tai naisia, usein prostituoituja. Välttelevät työtä ja hankkivat rahansa turisteilta, kuka mitenkin. Saavat välityspalkkioita tuoden asiakkaita, kaupustelevat laitonta tavaraa, kuten sikareja, keksivät kaikkea mahdollista minkä avulla voisivat hyötyä, tai naimalla – päästäkseen pois.

Moni matkailija kokee ja muistaa jineterot ärsyttävinä kiusankappaleina ja häiriönä. Mutta voi heistä olla iloakin, nimittäin paikallisena oppaana ja mikä parasta, he pitävät muut jineterot kaukana sinusta ja seurueestasi!