Lähdimme aamuvarhaisella Pohjois-Laosin Huay Xai -kylästä Mekong-joelle tavoitteenamme päästä saman päivän aikana vielä Luang Prabangiin. Jokimatkaa olisi edessä noin 150 km ja se taittuisi pikaveneellä puolessa päivässä jaloittelutaukoineen.

Olimme päättäneet matkustaa jokiosuuden – vastoin Lonely Planetin suosituksia – speed boatilla, koska majapaikkamme emäntä Pohjois-Thaimaan Chiang Maissa suositteli tätä vaihtoehtoa. Hitaalla, isolla jokilaivalla matka kestäisi kaksi päivää ja vaatisi yöpymisen matkan puolivälissä Pak Beng -kylässä.

Speed boat -laiturilla oli paljon väkeä ja pienet pikaveneet lähtivät liikkeelle heti, kun vene oli saatu täyteen matkustajia. Olimme laiturilla sillä hetkellä viimeisten joukossa ja huomasimme veneeseen astuessamme, että tämä oli väärä valinta. Perääntyä emme enää voineet. Kapea ja matala speed boat sullottiin täyteen matkustajia tavaroineen ja lähdettiin liikkeelle. Kiidettiin veden pinnassa nopeaa vauhtia leuka polvissa, kovalla alustalla – tilaa matkustajaa kohden oli noin 40 x 50 cm!

Jo puolen tunnin matkustamisen jälkeen lihakset olivat krampissa ja istuminen tuntui pahalta. Katselimme ohivilahtelevia maisemia jopa 80 km/h vauhdissa tulpat korvissa, sillä moottorin meteli oli korvia särkevä. Veneen varustukseen kuului kypärät ja pelastusliivit, niitä käyttivät vain laosilaiset matkustajat.

Matalan veden aikana pikaveneille tapahtuu onnettomuuksia, ne törmäävät kovassa vauhdissa hiekkasärkkiin tai uppotukkeihin. Onnettomuuksista selviytymättömät ovat olleet etupäässä uimataidottomia paikallisia.

Vesiroiskeet kastelivat vaatteemme. Aurinko paistoi, oli lämmintä, mutta kovassa vauhdissa vaatteet märkinä palelin. Matkakumppanini oli totinen ja tuskaisen näköinen. Iso mies ahdettuna pieneen tilaan istumaan leuka polvissa ei ollut hyvä yhdistelmä. Toivoin, ettei hänen iskiaksensa ärsyyntyisi, sillä hän on kärsinyt selkävaivoista. Sain suonenvedon jalkaani, tilaa ei ollut mukavampaan asentoon.

Venematkalla taukoja pyrittäisiin pitämään tunnin välein, näin luvattiin ja niitä odottelimme hartaasti. Ensimmäisellä lepohetkellä jalat olivat puuduksissa, seuralaiseni oikea jalka oli tunnoton kymmenen minuutin ajan. Mitähän tästä vielä seuraisi?

Matkustajia lisäksemme oli uusiseelantilainen nuoripari, isokokoisia hekin ja loput laoja. Kuski mukaan lukien meitä oli kymmenen henkilöä, mutta nämä veneethän on valmistettu paikallisten tarpeita varten.

Yksi ylimääräinen tauko onneksi saatiin, sillä veneen moottori rupesi nikottelemaan. Rantauduimme hiekkatörmälle ja kuskimme alkoi korjata moottoria. Hiljaa mielessämme toivoimme, ettei hän saisi ihan heti sitä kuntoon.

Nousimme kankein jaloin kullankimaltelevalle hiekkarannalle ja nautimme vapaudesta auringon lämmittäessä kipeitä lihaksiamme. Olimme keskellä erämaata, vain metsää molemmin puolin jokea. Mitähän, jos kuskimme ei saisi venettään korjatuksi? Koska toisia veneitä tulisi paikalle tarjoten apua? Eväitä ei ollut. Moneksiko tunniksi juomavesi riittäisi?

Näimme kahden metsästäjän kulkevan harjanteella pyssyt olallaan. Toisella oli myös saalis, villisikako? Se, jolla oli saalis tuli koirineen rantaan. Heitti sian kivikkoon, riisuutui meistä piittaamatta ja pulahti jokeen virkistäytymään. Koira jäi vahtimaan saalista. Ei voinut vastustaa kiusausta, halusi osansa ja näykki ahneesti herkkupaloja. Huuto oli kova, kun metsästäjä nousi vedestä. Koira siirtyi syrjemmälle häntä koipien välissä odottelemaan isäntänsä leppymistä. Pukeuduttuaan metsästäjä nosti saaliin olalleen ja lähti omille teilleen koira kintereillään.

Kuulimme moottorin pärinää, kuskimme oli saanut veneensä kuntoon ja matka jatkuisi. Päätimme sinnitellä venematkaa ihmisten ilmoille asti. Seuraava pysähdyksemme olisi Pak Ben -jokivarsikylässä. Jäisimme sinne lepuuttelemaan jäseniämme. Maksettu venekyyti Luang Prapangiin ei harmittanut. Miten ja koska jatkaisimme matkaamme, se olisi huomisen murheita! Edessä oli vielä tunti hurjaa speed boat -kyytiä pitkin Mekong-jokea, ympärillä koskematon luonto. Luang Prapang saisi vielä odottaa.