Omatoimi- ja seikkailumatkat lähelle ja kauas - TieKutsuu

Ikimuistoinen snorklausretki sinihaiden seurassa

Matkakertomus Lissu / Tiekutsuu-tiimi

Iso möhkökala tuijotti ilmeettömin silmin suuren kiven takaa. Valkoinen hiekka sädehti auringossa, mutta huomasin sen muuttuvan vähitellen tummemmaksi ja likaisemmaksi. Mureena nosti päätään kiviröykkiöiden suojasta ja irvisti. Merisiilien piikit keinuvat vedessä ja voi kuinka kauniina timantit loistavat niiden piikkien suojissa. Haluaisin ojentaa käteni ja poimia yhden, mutta tiesin, ettei niihin voi koskea. Huomasin laskuveden ajan tulleen, vesi oli liian matalalla ja pelkäsin merisiilien petollisen polttavien piikkien pian koskettavan vartaloani. On vain niin vaikeaa päästä eteenpäin ja pois! Räpylät kolhivat kallioita ja nostattivat hiekkaa.  Iso sininen möhkökala tulee uhkaavasti kohti suu avoinna ja yrittää …

– Chicken Island, sanoi kuski ja osoitti kovasti kanaa muistuttavaa saarta. Aurinko paistoi, oli ihanaa olla merellä. Vuokrasimme pitkähäntäveneen iltapäiväksi käyttöömme, koska halusimme mennä snorklaamaan rauhallisimmille vesille, pois Rai Lehin rantojen vilinästä. Kuski tunsi vedet ja lupasi viedä meidät kohteisiin, jossa olisi paljon vedenalaista nähtävää. Ajoimme tunnin verran ja pysähdyimme pienehkön, mutta korkean karstivuoren kupeeseen.

Veneestä ei voinut hypätä, niinpä istuimme sen laidalle ja selkä edellä pyörähdimme veteen. Vilkutimme kuskille, hän lupasi seurata liikkeitämme ja olla lähistöllä. Vuori nousi merestä jyrkästi isona suippona kivimöhkäleenä. Aivan sen juurella oli hieman matalampaa kunnes kallio yhtäkkiä jyrkkeni meren syvyyksiin. Matalammalla vesi oli kirkasta ja näkyväisyys erittäin hyvä. Värikkäät kalaparvet lipuivat ohitsemme ja upeat korallit loistivat, olimme unelmapaikalla! Snorklasimme kalliojyrkännettä seuraten kunnes tulimme varjoisalle puolelle. Eron huomasi heti, vesi tuntui kylmemmältä ja näkyvyys heikkeni, kalaparvetkin näyttivät viihtyvän rannan aurinkoisemmalla puolella.

Huusimme kuskillemme, että jatkamme tästä vastakkaiseen suuntaan ja hän lupasi seurata meitä veneellään. Kahdestaan snorklatessamme uimme aina lähellä toisiamme, näin on helpompi kommunikoida veden alla ja osoittaa toisillemme havaitsemamme mielenkiintoiset löydöt. Joskus se on komea simpukka, merietana, erikoinen kala tai vaikkapa vain vanha ja hylätty kalastusverkko. Liikkuessamme kohti saaren länsipuolta, huomasimme virtausten voimistuvan jonkin verran, mutta se ei meitä haitannut. Antti etsi mielenkiintoisia kuvauskohteita, hänhän pitää aina sukelluskameransa mukanaan myös snorklatessa.

Yhtäkkiä Antti havaitsi jotain ja antoi varoitusmerkin, haivaroituksen! Etsin katseellani haita ja pian huomasin ison emohain vierellään poikanen ohittavan meidät. Antti otti minua kädestä kiinni ja viittoili ”rantaan”. – Mikset kuvannut noita haita, kysyin ihmeissäni, sillä olen saanut kuulla usein, että kaikkien sukeltajien suurin toive on saada nähdä hai, eikä niitä tarvitse pelätä. – Näitkö saman kuin minä? Sinihaita! Ne voivat olla arvaamattomia, on viisainta häipyä! Snorklasimme nopeasti jyrkän kallion seinämän viereen turvaan, sillä muuta suojaa ei ollut. Antti viittoili kuskillemme ja pyysi häntä noutamaan meidät heti pois. Haiemo poikasineen jäi uiskentelemaan aivan siihen lähistölle. Sydän tykytti rinnassa ja paniikki oli saada yliotteen. En tohtinut enää pistää päätäni veden alle tarkastaakseni onko pedot vielä lähistöllä.

Venekuski tuli lähemmäksi kivikkoiselle matalikolle ja ihmetteli mikä oli pielessä. Uimme nopeasti veneelle ja kipusimme turvaan. – Näimme haita, sanoi Antti. – Tehän olitte onnekkaita, saitteko kunnon kuvia, kysyi kuskimme. – Ei ehditty kuvaamaan, sillä ainoa ajatuksemme oli päästä pois vedestä mahdollisimman nopeasti. Kuski vain naureskeli ja sanoi, että näillä vesillä tavataan haita. Oli pahoillaan kun ei ollut huomannut mainita siitä meille. – Ovat kilttejä kaloja, kukaan ei ole valitellut, että ne olisivat tulleet ahdistelemaan ihmisiä. Olin kerran yksin merellä kokemassa verkkoja ja yksi kymmenmetrinen hai oli takertunut verkkooni. Ei auttanut muu kuin leikata verkot rikki ja päästää vonkale menemään. Katsoimme toisiamme ja tuumasimme, että tarina kuuluu niihin isojen saaliiden kalajuttuihin. Kysyimme häneltä, että mitä haita täällä liikkuu, oliko se sinihai? – On sinihai, mies vastasi ja ihmetteli edelleenkin kauhistuneita ilmeitämme. Tosin kyseli vielä tuntomerkkejä: oliko tummansininen selkä ja valkoinen maha. Entä oliko täpliä? – Emme havainneet täpliä, vain valkoisen vatsan, tummansinisen selän ja paljon isoja hampaita, näimme ne kymmenen metrin päästä. 

Anttia harmitti mojovan sukelluskuvan menetys ja hän ajatteli mennä takaisin veteen, haithan voivat olla vielä maisemissa. Minua koko ajatus kauhistutti ja pyysin ettei menisi. Kuskimme ehdotti toista hyvää snorklauskohdetta, jossa olisi turvallista. Niinpä käänsimme veneen keulan kohti Krabin rantaviivaa, rauhallisemmille vesille.

Ankkuroimme veneen suojaisaan kahden saaren väliseen poukamaan. En olisi enää halunnut mennä veteen sinä päivänä, mutta pitihän minun mennä, koska olimme maksaneet ja varanneet pitkähäntäveneen koko iltapäiväksi. Pysyttelin tiiviisti Antin rinnalla ja toivoin tämän retken päättyvän pian. Korallit tai kauniit simpukat eivät saaneet nyt huomiotani, vaan tarkkailin koko ajan näkyisikö uhkaavaa hahmoa veden alla. Pelotti, oli pakko kurkistaa vähä väliä taakse, tuntui kuin jokin seuraisi liikkeitämme. Vedessä pinnan alla oli hiljaista, tunsin sydämenlyönnit ja hengitysäänet kuulostivat aavemaiselta.

Kiertelimme rannan tuntumassa isojen kivien välissä. Rauhoittelin itseäni hokemalla ”täällä on turvallista, eihän meitä laskettaisi edes mereen, jollei olisi”. Sitten näin sen. Auringon säteet valaisivat syvänteen siinä jyrkänteen reunalla, näin kun jokin todella iso lipui hiljaa ohitsemme kadoten syvyyksiin. Kauhu otti vallan. Kiskoin Anttia jalasta ja nousimme pintaan. Siinä rytäkässä kolhin polveni kallion seinämän simpukankuoriin ja sain aimo annoksen merivettä maskiini. – Tuolla oli hai! Varmasti se oli hai, mikään muukaan se ei voi olla, huusin ja pärskin vettä. – Oletko varma?  – Olen, olen, vastasin ja tutkin verestävää haavaa polvessani. Lähdimme uimaan venettä kohti. En enää uskaltanut edes katsoa taakseni, vaan halusin päästä pois vedestä.

Veneen lähellä poukamassa oli matalampaa ja ympäristö näytti rauhalliselta. Antti ehdotti, että snorklaisimme vielä hetken. No hyvä on, ajattelin, tulee mitä on tullakseen ja lähdimme tutkimaan rannan rauhallista aluetta. Hätkähdin, kun näin aivan veneemme vierellä mustavalko-raidallisen merikäärmeen kiemurtelevan pohjassa. Kiersin sen kaukaa niin kuin myös skorpionikalan, sen kosketus on kuulemma hyvin myrkyllinen. Antti teki pitkiä sukelluksia meren pohjaan saakka. Kuvasi tai haki kauniin simpukankuoren. Ei ollut enää hauskaa, pidin silmällä venettä, jottemme joutuisi siitä liian kauaksi.

Emme maininneet kuskillemme toisesta havainnostamme, hän olisi ehkä pitänyt meitä liian heikkohermoisina. Teimme olomme mukavaksi ja loioimme veneen kokassa paluumatkamme ajan takaisin Rai Leh Beachille. Olin kauhuissani kaikesta ja kertasin mielessäni päivän tapahtumia. Haiden näkeminen oli voimakas kokemus ja pelkäsin sen jättävän minulle ainaisen pelon mereen.

En ole lukenut tai kuullut haiden ahdistelleen ihmisiä Thaimaan vesillä. Haihin törmää usein kyllä kalaravintoloiden ruokalistoilla ja joskus jopa niiden ulkopuolella ”vitriinissä” sisäänvetohoukutteena. Edellisen kerran näimme hain aivan rannan tuntumassa eräällä snorklausreissullamme, löysimme rikkimenneen kalaverkon, johon oli takertunut metrin pituinen hain poikanen…

Sivun alkuun


Ko Lipe Ko Lipe - Sukellusta ja Chao Leh-merimustalaisten batiikkia Railey Beach Railey Beach - Kalliokiipeilyä ja sukellusta



SocialTwist Tell-a-Friend     Suosittele kaverille Facebookissa    

© Antti Siitonen & M-L Saarelainen
Etusivu   Yhteystiedot   Yksityisyydensuoja