Omatoimi- ja seikkailumatkat lähelle ja kauas - TieKutsuu

Tuulen, hiekan ja meren maassa

kirjoittanut Marjut Karsisto
Matkakirjoituskilpailun 11 / 2007 voittaja

Lähdin kotoani aamulla jännittäen perillepääsyä, kihelmöiden halua hypätä uuteen kokemukseen. Kohta olisin kaupungissa, jonka ihmiset olisivat outoja, tavat tuntemattomia, kieli käsittämätöntä.

Vielä samana päivänä lentokoneen tehtyä välilaskun Kairoon katselin kuinka erilaiset ihmiset, musta- tai valkoihoiset,  - hunnutettuina tai  ilman huntuja - poistuivat koneesta kiireisinä. Menivät jonnekin, josta tunsin vain kuuman ilmavirran, joka pyyhki kasvojani koneen ovien avautuessa. Ovien sulkeutuessa kuumuus jäi, mutta koneen istuimet olivat tyhjentyneet ja puheensorina lakannut. Noustuamme jälleen ilmaan huomasin, että  koneessa istui lisäkseni vain neljä tummaihoista ihmistä. Kaikki he olivat kotoisin jostakin tuntemattomasta, minulle kaukaisesta, vieraasta maasta. Yksi heistä kulki usein ohi käytävää pitkin, katseli  pitkään, meni pois, tuli takaisin ikään kuin kysyäkseen jotakin. Olin hämmentynyt ehkä hieman peloissani. Miksi? Uusi tilanne, uudenlaiset ihmiset, kaikki ennen näkemätöntä. Enkö olekaan valmis kohtaamaan uusia kulttuureja?

Pian olisin perillä. Kone ei kuitenkaan saanut laskeutumislupaa hiekkamyrskyn takia. Kiertelimme ilmatilassa pitkään, päämäärätöntä lentoa ihanan häikäisevässä aamuauringossa. Näin valotaululta ja kuulin kuulutuksena: "Fasten your seatbelts", kiinnittäkää turvavyönne. Kerrottiin  hiekkamyrskyn riehuvan Port Sudanin yllä. Kone aloitti laskeutumisen kohti lentokenttää. Verkkainen aamu-auringon hetki  muuttui myrskyiseksi heittelehtimiseksi. Ilmassa olevan hiekan läpi ei erottanut mitään. Oli syntynyt epätodellinen, kullankeltainen hetki, eikä maan ja taivaan rajoja pystynyt erottamaan. Kunnes kone nousi kovasti täristen  epämiellyttävän jyrkästi korkealle taivaalle, missä jälleen kohtasimme aamuauringon häikäisyn. Ennen nousua olin ehtinyt erottaa alapuolellamme katuja, taloja, ihmishahmoja.

Pelko täytti mieleni, ei lentokenttä sijainnutkaan paikalla, johon olimme yrittäneet laskeutua. Mutta eihän tällaista voi tapahtua! Lentäminen on turvallista, lentäjät hyvin koulutettuja, koneet hyvin testattuja. Mutta onko todella näin? Olisi voinut käydä niinkin, että olisimme murskautuneet maahan ja siihen kaikki olisi loppunut. Miksi lähdin tälle matkalle? Miksi mieleni levottomuus heitti minut tähän  koneeseen, vieraan maailman keskelle? Sisältäni kuului huuto:" En vielä ole elänyt tarpeeksi. Olen onnellinen siitä, mitä minulla on, ja haluan kokea lisää.  Ei voi olla vielä minun vuoroni." 

Kone aloitti jälleen laskeutumisen. Ajatukseni toistivat uudelleen ja uudelleen: "Haluan pois tästä koneesta, karkuun elämättömän elämäni kanssa!" Ilmassa oli tuulta, pölyä, hiekan piiskausta ja pelkoa. Hiekan keltaisuuden keskeltä erottui lopulta kiitorata. Kone lähestyi maata kaltevassa asennossa, ei kuten laskeutuessaan pyörilleen, vaan lähestyi nyt oikea siipi maata viistäen.  Kone vaappui, heilui ja tärisi. Siipi maata raapien se kuitenkin laskeutui kentälle. Sitten hiljaisuus. Olin siinä, paikallani. Olin perillä kaupungissa, jossa on outoja ihmisiä, vieras kieli. Kahta päivää myöhemmin tuo afrikkalainen kone murskaantui samalle kentälle. Monet menehtyivät. Minun vuoroni ei ollut vielä. Minä olen edelleen olemassa, minä elän.

Lentokentällä kukaan ei ollut vastassa, olinhan kovasti myöhässä. Kuljin kohti hotellia. Ympärilläni oli kiireetöntä, rauhallista, tukahduttavan kuumaa. Oli jano, tuskastuttavan jano. Kaduilla kulki naisia kiedottuina pitkiin, hiukset peittäviin asuihin, monet kantaen vesiruukkuja  tai koreja  päidensä päällä, monilla pieni lapsi lantion varassa nojaten, kasvot hymyillen. Heidän kanssaan kulki isompia lapsia; likaisia, resuisia, laihoja. Joillakin heistä, pienillä itsekin, oli pikkuveli tai -sisko kannettavanaan. Kaikilla heillä kasvot hymyilivät.

Kulki miehiä valkoisissa pitkissä, perinteisissä asuissa, nilkkaan ulottuvissa hameissa, päähän kiedottuna valkoinen turbaani. Miehet ryhmissä, ilman lapsia, kasvot hymyillen. Miehiä aasien selässä ratsastaen, heiluttaen paljaita jalkoja iloisesti aasin kylkiä vasten, kuljettaen vesiastioita, huudellen jotain, jota ei voinut ymmärtää. Ratsastivat hymyillen.

Mutta  kukaan ei huomaa minua. Vai eivätkö halua? Tunnelma on niin seesteinen, ettei se tunnu edes todelta. Onkohan kenelläkään oikeastaan kiire minnekään? Ovatko he edes suunnitelleet menevänsä johonkin, töihin tai opiskelemaan? Kunnes tajuan: "Tuon kaikenhan pitääkin tapahtua minusta riippumatta, minusta välittämättä,  sillä minähän olen väärästä näytelmästä. Minähän en kuulu tänne. Minun ajatusmaailmani ei sovi tänne. Olen väärästä kulttuurista, joutunut väärälle vuosisadalle.  Heidän näytelmänsä etenee omalla painollaan, siinä hetkessä, mikä heillä nyt on."

Hiekkamyrsky yltyy jälleen. Naiset vetävät päätään peittävän hunnun myös suunsa eteen, kietovat pienet lapsensa maata viistävien viittojensa sisälle. Miehet aukaisevat päähineenä olevan turbaanin, jolla he peittävät kasvonsa. Jotkut painautuvat maata vasten kietoutuen kokonaan väljien vaatteidensa sisälle. He odottavat myrskyn laantumista. He tietävät miten toimia, ovat kokeneet tämän ennenkin. Tämä on osa heidän elämäänsä. Minä en ollut valmistautunut tätä kohtaamaan. Minulla on hiekkaa suussa ja silmissä. Hiekka tunkeutuu  vaatteitteni sisälle, salpaa hengitystä. Tuntuu turvattomalta.

Entä, jos hiekkamyrsky kestää koko päivän? Ehkä en pysty löytämään hotelliani. Taksi pysähtyy viereeni. Kuski on arvannut tilanteeni. Kaksi hohtavan valkoista hammasta loistaa mustista kasvoista, jotka hiekkamyrskystä huolimatta ovat hymyssä. Hitaasti, kävelyvauhtia ajamme eteenpäin ruosteen läikittämällä autolla, jossa ei ole iskunvaimentimia, pyörät ovat sileäksi kuluneet ja pellit monilla kolhuilla. Koskahan se lopettaa kulkemisensa? Jonain toisena päivänä. Tuntuu ihanalta, kun hotellin aulassa odottaa rakas tuttu ihminen.

Hiekkamyrsky laantuu yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Jatkamme matkaa ruosteen läikittämällä taksilla saman ystävällisen, hymyilevän kuskin kanssa Punaista merta kohti. Taksi ajaa hiekkaa pitkin, silmin kantamatonta hiekka erämaata pitkin. Ei täällä maanteitä koskaan ole ollutkaan, aina on kuljettu hiekassa, harvoin autolla, usein jalan, aasilla tai kamelilla. Ei taksikuskilla ole kompassia, ei hän tarvitse kompassia. Ilman maamerkkejä hän suunnistaa sinne, missä meri on. Näin on aina tehty. Ei näy kyliä, ei yhtään asumusta. Pelkkää hiekkaa. Jostakin kaukaa saapuu kameli selässään mies pukeutuneena valkoiseen, nilkkaan ulottuvaan hameeseen, pitkä paimentolaismiekka vyöllään. Ei tervehdi, ei sano mitään. Mikä hän on miehiään? Mistä hän tuli? Minne hän menee?

Olemme perillä. Unelmieni täyttymys. Punainen meri, joka on niin suolainen, että vieläkin pystyn kuvittelemaan suolan polttavan väkevyyden korallien repimissä vertavuotavissa haavoissani. Muistan suolan kuvottavan maun suussani ja halkeamille  kuivuneet huuleni. Meri vie minut salaisuuksiensa pariin päästämättä takaisin. Vielä kahdeksankin tunnin sukeltamisen jälkeen meri pitää minut omanaan. Liikun huikaisevassa maailmassa, jota ei sanoin pysty kuvaamaan. Se täytyy kokea. Tuo painottomuuden, vapauden ja rauhan tunne syvissä kirkkaissa vesissä, missä maisema vaihtuu koko ajan. Upeiden eriväristen ja taideteoksina ainutlaatuisten korallien muoto on aina uusi. Ja kalat, ei sellaista maailmaa voi olla olemassakaan, näin olen luullut! Mutta kaloja on uskomattoman erivärisiä, erimuotoisia, erikokoisia.

Ei mielikuvitus voi tuottaa niin monipuolista näkymää. Mutta luonto siihen pystyy. Kaikki ne pilkulliset, raidalliset, neonväriset hupsunhassunmuotoiset kalat yksin ja parvissa, paikoillaan ja uimassa korallien seassa. Ja kaikki ne, joita ei pysty edes kuvamaan tai muistamaan. Eivätkä ne edes ui pakoon, eivät pelkää minua. En mieti haikaloja tai myrkkymeduusoja. On vain tämä hetki. Tämä hetki on minun ja meren. Uin hiljaa maisemasta toiseen, kalat kulkevat omia reittejään. Tämä näytelmä ei lopu koskaan. Enkä haluaisikaan.

Mutta ilta tulee. En tiennyt, että olen niin väsynyt, että vaivoin jaksan uida. Nousuvesi on aiheuttanut voimakkaan virran, joka kuljettaa minua poispäin laivasta. Olisi voinut käydä niinkin, etten olisi jaksanut takaisin. Keskusteluni meren kanssa oli ollut niin läheinen, että oikeastaan olisin voinut heittäytyä sen vietäväksi ikuisiksi ajoiksi. Mutta sisältäni kuului jälleen huuto: "Ei vielä ole minun vuoroni." Uin, väsyn, nielen polttavan suolaista vettä. Minä jaksan uida, minunhan täytyy jaksaa. Uin, väsyn, pääsen perille. Pitkään pidän kiinni laivan ulkopuolella roikkuvista tikkaista. Aurinko on laskenut, ennen kuin kiipeän ylös kannelle.

Olen elänyt unohtumattoman päivän tuulen, hiekan ja meren maassa. Se päivä on ulottuvillani koska tahansa. Se on tässä ja nyt, kun taas muistelen erämaan hiekan makua suussani ja kuvittelen kaukana horisontissa kamelin selässä loittonevan miehen paimentolaismiekkoineen. Mistä hän tuli, minne hän menee? Pystyn myös uudelleen tuntemaan merisuolan polttavan väkevyyden korallien repimissä haavoissani ja muistan auringon ja tuulen aiheuttaman kivun ahavoituneilla huulillani.

Sivun alkuun



SocialTwist Tell-a-Friend     Suosittele kaverille Facebookissa    

© Antti Siitonen & M-L Saarelainen
Etusivu   Yhteystiedot   Yksityisyydensuoja