Lähdimme Halong Bay -retkelle aamulla heti kahdeksan jälkeen. Tuttu kuski autoineen oli valmiina odottamassa. Matkaa olisi 150 kilometriä ja se kestäisi kolmisen tuntia. Kaupungin ulkopuolella siirryimme valtatielle. Yhtäkkiä kuljettaja hidasti vauhtia ja otti esille seteleitä. Keskellä liikennettä kehonsa ja kasvonsa hyvin suojanneet tiemaksulipukkeiden myyjät olivat valmiina vaihtamaan setelit lipukkeisiin. Joutuisimme tällä reitillä maksamaan kolmesti 10 000 dongin tienkäyttömaksun. Oppaamme selosti, että Vietnamissa maksetaan tienkäyttömaksuja, niitä ei ole huomioitu bensan hinnassa.

Tien varrella oli asutusta, riisipeltoja, karjaa laitumella, tiilitehtaita ja mustan kullan alue nokisine maisemineen. Rekat kaahasivat ohi jättäen mustan pölypilven jälkeensä. Täällä louhitaan kivihiiltä, kertoi oppaamme ja siksi maisemat ovat mustan tomun peitossa. Kerroimme, että Suomea kutsutaan vihreän kullan maaksi. Oppaamme mietti tovin ja oivalsi. Metsää. Hän oli hyvin kiinnostunut kuulemaan maastamme. Kerroimme neljästä vuodenajasta ja kuinka ne vaikuttavat elämäämme pohjoisessa. Talvella meri ja järvet jäätyvät, sataa lunta, on pimeää. Kadut täytyy aurata ja talot lämmittää. Kesällä aurinko antaa meille valoisat yöt kypsyttäen maukkaat marjat metsiimme poimittavaksi. Kesä ja kevättalvi ovat hienoa aikaa. Kesällä emme malta nukkua, vaan vietämme aikaamme ulkona ja etupäässä veden äärellä. Talvella kaamosaikana pysymme sisällä. Kevätaurinko taas houkuttelee ihmiset kodeistaan ulos, hangille hiihtämään tai kävelemään vaikkapa meren jäälle.

Oppaamme ravisteli hartioitaan ja ajatteli Hanoin kylmää talvisäätä, jossa lämpötila voi laskea jopa +10˚C tasolle. Lunta sataisi korkeintaan pohjoisen vuoristoalueilla. Ihmetteli, kuinka tulemme toimeen kaupungissa talviaikaan kaiken lumen kanssa ja miten kestämme pimeän ajan. Useimmat suomalaiset sinnittelevät, sytyttävät talvivalot pihamailleen tai parvekkeelleen, nauttivat joulun ajasta ja lepäävät, jotta jaksaisivat ottaa kevään vastaan. Me taas teemme töitä kesällä ja pakkaamme matkalaukkumme kaamoksen kynnyksellä marras- joulukuun aikoihin, silloin on hyvä päästä aurinkoon ja lomalle.

Halusimme pitää välillä pienen jaloittelutauon ja pysähdyimme pieneen kylään tien varrella. Menimme kahvilan terassille istumaan ja oppaamme teki kahvitilauksen, kaikille vietnamilaista kahvia. Odotellessamme Antti päätti piipahtaa tien toisella puolella hedelmäostoksilla. Kahvila oli uusi ja siistin näköinen. Hämmästelivät meitä ulkomaalaisia. Eivät oikein tienneet, kuinka tarjoaisivat pyytämäni kahvin, sillä vietnamilaiset pitävät vahvasta kahvista ja länsimaalaisten tottumukset eivät olleet tiedossa. Saimme kahvimme ja näin, että annokseeni oli lisätty paljon sokeria. Oppaamme huomasi ilmeeni ja pyysi uuden mustan kahvin ilman sokeria.

Antti palasi ostoksilta mukanaan kaksi pussillista hedelmiä, banaaneja ja sitrushedelmiä. Hedelmäkojuissa oli syntynyt hilpeää ihmettelyä, kun isokokoinen länsimaalainen ilmestyi ostoksille. Oli pyytänyt pari banaania ja pari appelsiinin näköistä hedelmää, mutta oli saanut pussillisen molempia. Kaupan vieressä oli terassi, jolla paikalliset miehet olivat aamuolusilla. Olivat viittoilleet Antillekin ja pyytäneet jäämään seuraksi. Anttia vähän harmitti, kun päivän tiukka aikataulu ei antanut siihen mahdollisuutta. Nautimme kahvimme ja kuorimme tuoreita hedelmiä välipalaksi. Kun nousimme lähteäksemme, tuli kahvilanpitäjä juoksujalkaa vielä kättelemään juhlallisin elkein. Olimme ihmeissämme. Oppaamme sanoi, että kahvila avattaisiin virallisesti vasta seuraavana päivänä, mutta me olimme sen ensimmäiset maksavat asiakkaat. Koska olimme länsimaalaisia ja "rikkaita", tuottaisi se uskomuksen mukaan erityistä onnea ravintolan pitäjälle ja hänen uudelle liiketoimelleen.

Saavuimme Halong Cityyn yhdentoista aikoihin. Kaupunki itse ei ollut kovinkaan merkittävän oloinen. Huomasimme siellä kyllä olevan majapaikkoja ja uusia neljän tähden hotelleja olevan rakenteilla turisteja varten.

Meille oli vuokrattuna džonkki, perinteinen puulaiva neljäksi tunniksi. Odottelimme laivaan pääsyä ja seurasimme sataman elämää. Ihmisiä oli paljon. Toiset tulossa ja toiset vasta menossa laiturilla odottaviin laivoihin. Matkatoimistojen autot toivat ryhmiä risteilyille. Erään auton kylkeen oli painettuna lupaus "Teemme parhaamme, jotta viihtyisitte – hyvinvointinne on liiketoimintamme tae".

Ihmiset kulkivat edestakaisin laivalaiturin edustalla. Viimein laiturin portti avattiin ja pääsimme astumaan laivaan. Otimme mukavat paikat yläkannelta ja ihailimme maisemia laivan irtautuessa laiturista. Taivas oli vielä pilvinen taifuunin jäljiltä, mutta meri oli tyyntynyt. Tiesimme heti, ettemme saisi loistavia valokuvia, mutta kuvasimme silti ahkerasti. Maisemat olivat upeita, sokeritoppavuoret kohosivat merestä mitä kummallisimman muotoisina. Istuimme kannella ja katselimme näkymää hörppien samalla vietnamilaista teetä pikkuruisista teekupeista. Laivoja oli paljon liikkeellä ja niillä kaikilla yhteinen suunta.

Lähestyimme kelluvaa kalastajakylää. Jokainen kalastaja oli ankkuroinut asumuksensa tiettyyn kohtaan, jonne vierailevat laivat voivat pysähtyä ostoksille ja tulla seuraamaan kalastajaperheen elämää. Niin mekin teimme. Hyppäsimme laivasta laiturille, kalastajan majapaikkaan. Laiturilla oli kalasumppuja, joissa erilaiset ja erikokoiset kalat uivat sekä äyriäissumput hummereille ja ravuille. Laituri oli alaltaan pieni ja siellä oli mökki, jossa kalastajaperhe asui. Tällä kalastajaperheellä oli ollut onnea, sillä he olivat saaneet perheenlisäystä. Nuori äiti istui laiturilla pieni nyytti rinnoillaan. Koira vartioi laiturilla. Kohta paikalle souti veneellään nuori nainen tarjoten myyntiin hedelmiä ja tuorevihanneksia. Pian saapui toinen vene, jonka tarjonta oli kirjavampaa: taloustarvikkeita, kuivamuonaa ja kaikkea sekalaista kauppatavaraa. Oli värikästä ja erikoista. Miltähän tuntuisi asua vaikkapa vain viikko tuossa kalastajan majassa? Nykyiset asukkaat vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa. Oppaamme ja Antti innostuivat ostamaan taskurapuja illan herkuksi ja tuliaisiksi kotiin. Saisimmeko ne elävinä Hanoihin asti?

Pian meille kuulutettiin, että lounas on katettuna alakannelle. Olin vihjaissut oppaallemme, etten syö merenantimia, kasvisruoka sopisi hyvin. Pöytään oli tuotu herkullisen näköisiä annoksia. Rapuja, kalaa, tofupaistos ja riisiä. Olimme nälkäisiä ja aloitimme ruokailun. Oppaamme ruokaili sivummalla. Olin hieman pettynyt ruokatarjoiluun, sillä pöytäämme kannettiin koko ajan lisää herkullisen näköisiä ruoka-annoksia, mustekalaa ja äyriäisiä. Söin tofupaistoksen riisin kera, tomaatit ja kurkut. Sitten lähdin yläkannelle kuvaamaan ja nauttimaan raikkaasta ilmasta. Tiesin kyllä, että täällä syödään etupäässä mereneläviä ja olihan siitä jo monia kokemuksiakin. Silti se aina kirpaisi, kun näki toisten herkuttelevan.

Kuvasimme paljon, mutta parhaimmat kuvat olisivat omissa muistoissamme. Alue on jylhä ja satumaisen kaunis. Halong Bay on liitetty Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1994. Ihmiset ovat käyneet täällä ja tulevat yhä uudestaan ihailemaan maisemia, kauempaakin. Isot laivat ohittivat meidät ja vilkutimme matkustajajoukoille.

Päiväretkeemme kuului vierailu luolilla. Saavuimme saaren satamaan ja hyppäsimme laivasta. Kipusimme jyrkkiä portaita pitkin ylös luolan sisäänkäynnille. Luola oli valaistu värivaloin ja se korosti seinämien röpelöistä pintaa. Tämä luola oli suuri ja kuljimme opasteiden viitoittamia käytäviä pitkin. Luonnon muodostamia erilaisia taideteoksia oli joka puolella. Seinämät näyttivät siltä kuin juuri sulamaan alkaneet jäämassat olisivat äkisti jähmettyneet, osa jääpuikoiksi. Vettä ei tippunut, vaikka niin olisi luullut tapahtuvan.

Palasimme laivaamme ja otimme mukavat paikat kannelta. Oppaamme varoitteli etukäteen, että laivan henkilökunta saattaisi tulla myymään jotain tavaraa. Ja niin tapahtuikin. Nuori tyttö saapui myyntilaatikkonsa kanssa ja esitteli aarteitaan, helmiä. Helminauhat ja -korut olivat kauniita ja ne oli tehty paikallisista viljellyistä helmistä. Edullisiakin, mutta en halunnut ostaa. Korurasiassani on jo entuudestaan helminauhoja. Vitsailimme, miten tunnistaa aidon helmen. Sanoin, että hampailla, mutta oppaamme otti sytyttimen ja liekitti helmiä. Helmen pinta ei tummentunut, olivat siis aitoja viljeltyjä helmiä.

Lähestyimme rantaa. Neljän tunnin yksityisristeilymme isolla puulaivalla alkoi olla lopussa. Oppaamme kävi noutamassa taskuravut laivan kapyysistä ja pakkasi ne muovipussiin. Satamassa mietimme saisimmeko hankituksi muoviämpärin tai jonkin astian ravuille, jotta ne kestäisivät paremmin kolmen tunnin automatkan. Emme löytäneet ratkaisua. Etsimme automme ja lähdimme paluumatkalle.

Matkamme sujui joustavasti, ei ollut suurempia ruuhkia. Ohitimme mustankullan rekka-autoja ja mopoilla töistä kotiin palaavia työmiehiä. Tiellä oli myös tilallisia, kuljettivat mopojen tarakalla häkkiin sullottuja eläviä sikoja. Näin jopa kolmen possun matkaavan ahtaassa häkissä mopon tarakalla. Päivä oli ollut antoisa ja hyvin mukava. Oppaammekin oli tyytyväinen, kun pääsi mukanamme yksityisristeilylle. Hän otti kännykkäkamerallaan päivän aikana eri kohteista valokuvia, joita voisi esitellä kotona. Sanoi, että kun poika varttuisi, tekisivät perheretken Halong Baylle, sillä hänen vaimonsakaan ei ollut siellä vielä käynyt.

Saavuimme Hanoihin auringonlaskun aikoihin. Oli 19. päivä toukokuuta ja Uncle Hon syntymäpäivä. Kaupungilla olisi järjestettynä ohjelmaa merkkipäivän kunniaksi. Ajattelimme käväistä seuraamassa juhlallisuuksia, mutta sitä ennen piti vielä pakata. Huomenna olisi matkapäivä. Huoneemme oveen koputettiin, hotellimme johtaja seisoi käytävällä leveä hymy kasvoillaan, laatikko kädessään. Käyntikorttimme olivat saapuneet ajoissa, olimme pyytäneet toimituksen klo 21.00 mennessä. Kortit olivat juuri sellaisia, kuin olimme toivoneetkin ja kiittelimme hyvästä palvelusta. – Jollei käyntikortteja olisi määräaikaan mennessä toimitettu, tuottaja ei olisi saanut dongiakaan työstään. Näin täällä saadaan aikataulut pitämään, sanoi johtaja ja toivotti meille hauskaa iltaa.

Halusin mennä päivälliselle Little Hanoi -ravintolaan ja menimme. Antti sanoi lahjoittaneensa iltaherkkunsa osuuden hotellin isäntäväelle. Taskuravut olivat kuulemma selviytyneet hengissä perille saakka. Nautimme jälleen kerran maittavat ateriat Little Hanoissa. Päivällisen jälkeen kävelimme järvelle, tutulle seremoniapaikalle. Kipusimme ravintolarakennuksen kolmanteen kerrokseen seuraamaan illan ohjelmaa. Olimme hieman myöhässä, mutta näimme ohjelman parhaimmat palat, koirat ja pyöräilevät apinat. Yleisö oli jälleen riemuissaan.

Uncle Hon syntymäpäivän juhlaohjelma päättyi. Väkeä oli vielä paljon liikkeellä, kun tulimme alas kadulle. Oli viimeinen iltamme Hanoissa, eikä meillä ollut kiirettä hotelliimme, matkatavaratkin olivat jo suurimmaksi osaksi pakattuina. Päätimme mennä vielä katselemaan maisemia Hoan Kiem -järven rannalle. Puiston jalkakäytävillä liikkui paljon ihmisiä, osa palaamassa koteihinsa illan juhlanäytöksestä. Halusimme istahtaa puistonpenkille, mutta tilaa ei tuntunut löytyvän. Viimein löysimme vapaata tilaa penkiltä, jolla istui vanhempi mies. Kysyimme, voisimmeko istuutua. Mies vilkaisi meihin ja toivotti tervetulleeksi seuraansa.

Katselimme järvimaisemaa hiljaisuuden vallitessa. Mietimme kaikkea kokemaamme. Oli tyyni ilta ja vastarannan valot muodostivat järven pintaan tuikkivan valoshown. Mies rykäisi ja sanoi heikohkolla englannin kielellä, että on hyvä ja hieno päivä. – Niin on. Kysyi mistä olemme kotoisin.
– Phan Lan, vastasimme. Olimme nähneet jonkun museon kartassa Suomen noin kirjoitettuna. Hän ymmärsi heti. Mies vaikutti olevan hieman tuiskeessa ja puheliaalla päällä. Totesi uudelleen, että on hyvä päivä. Sanoimme, että tulimme juuri Halong Bayn päiväretkeltä ja kehuimme kauniita maisemia.
– Tänään me vietnamilaiset kunnioitamme suuren johtajamme muistoa.
– Niin, oli hienot juhlaesitykset hänen kunniakseen, sanoimme.

Kertoi palvelleensa maatansa Amerikan sodassa ja olleensa Pohjois-Vietnamin vakinaisen armeijan upseeri. Sanoi hieman juhlineensa menneiden aikojen muistolle.
– Vanhoina hyvinä aikoina ei tällaista tapahtuisi. Ihmisiltä puuttuu kunnioitus. Tänä päivänä veli ei auta veljeä, ihmiset ovat tulleet kateellisiksi ja ahneiksi. Sanoimme vierailleemme Ho Chi Minh -museossa ja käyneemme myös kaupungin laitamilla olevassa Ho Chi Minh Trail -museossa.
– Olette ilmeisen kiinnostuneita maastamme. Ymmärtänette myös, miksi olen pettynyt. Elämä menee yhä vaikeammaksi maassamme, varsinkin nuorilla perheillä. Rahaa pitäisi säästää, mutta kaikesta pitää maksaa. Lasten ilmaishoitokin on maksullista, jos ei maksa lääkärille, joutuu pienokainen kärsimään ylimääräistä kipua esimerkiksi rokotuksia annettaessa. Opettajille täytyy viedä lahjoja, jotta saa hyvät arvosanat. Nykyisin nuorilla on paljon ongelmia, varsinkin rikastuneiden perheissä. Ennen mietittiin, miten selviäisimme seuraavaan vuoteen. Nyt on rahaa ja kaikki mukavuudet hankitaan heille valmiiksi. Nuoret, etenkin pojat, jäävät viettämään helppoa elämää, opiskelu ei kiinnosta. Isät hankkivat heille kännykät, tietokoneet ja tietysti moottoripyörän.

Mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Niin, Honda Dream, Yamaha ja muut kalliit japanilaiset moottoripyörät tuntuivat olevan monien menopelinä, tytöilläkin, mietimme.
– Nuoret elävät vain tätä hetkeä, mies jatkoi. Hankkivat jännitystä elämäänsä järjestämällä kilpa-ajokisoja tai muuten vaan ajavat kilpaa kaupungin kaduilla. Se on pelottavaa leikkiä kohtalon kanssa ja poliisikin on valppaana. Eivät tiedä todellisesta jännityksestä eivätkä pelosta mitään! Kysyimme varovasti oliko nuorilla poliisin kanssa vaikeuksia.
– No, asiat on selvitetty. Ja useinhan pienet sakot saa rahalla kuitatuksi. Nykyään poliisitkin alentuvat ottamaan lahjuksia vastaan. Sakot voidaan maksaa käteisellä suoraan poliiseille, jotta turhilta toimitusmaksuilta mukamas vältyttäisiin. Mutta suurin etu on lainrikkojalla, kun hän välttyy ajokorttiin merkittävältä rikkeeltä. Tällaiseksi elämä on muuttunut maassamme, päivitteli papparainen. Kuusissakymmenissä, vietnamilaisten ikää on länsimaalaisen vaikea arvioida. Hän pyysi anteeksi vuodatustaan ja toivotti hyvää Ho Chi Minhin syntymäpäivän jatkoa.

Matkapäivä, heräsimme varhain. Edessämme olisi uuvuttava matkanteko takaisin kotiin. Palattuamme aamiaiselta Antti kysyi hotellimme vastaanotossa, voisiko joku lähteä oppaakseni vanhaankaupunkiin, sillä meillä oli vielä yksi tuliainen hankkimatta, nimittäin ao dai. Hotellimme johtajan vaimo lupasi tulla ja siltä seisomalta lähdimme kaupungille. Olin harmissani itselleni siitä, että tämän ostoksen teko jäi viimehetkeen ja Antille siitä kun järjesti vielä yllätysohjelman viimeisille tunneille Hanoissa. Minun olisi pitänyt olla jo suihkussa ja valmistautumassa kotimatkalle.

Lähdimme kävellen etsimään sopivaa liikettä ja pukua. Oppaani kertoi, että vietnamilaisilla opettajilla täytyy olla ainakin kolme ao daita. Se on opettajan virkapuku ja sopiva puku täytyy olla jokaiseen juhlahetkeenkin. Hienoimmat tehdään tietenkin silkistä räätälintyönä. Olin pahoillani, kun meillä ei ollut tilaisuutta, tai en ollut saanut aikaiseksi teettää pukua. Kävimme parissa liikkeessä, mutta emme löytäneet sopivaa. Kello tikitti. Harmittelin, mutta sitten päätin, että kävi miten kävi, kestän tilanteen hermostumatta. Menimme kolmanteen liikkeeseen, sielläkään ei ollut sopivaa pukua. Myyjä sanoi tietävänsä mistä saisimme minulle puvun, jätti sylilapsen äidilleen hoidettavaksi ja lähti neuvomaan tietä. Kuljimme kapeilla kaduilla, hikikarpalot valuivat pitkin selkääni. Oppaani huomasi tuskaisen ilmeeni ja rauhoitteli, älä hätäile, kyllä me ehdimme ajoissa hotellille, ette myöhästy lennolta. Saavuimme uuteen liikkeeseen ja sieltä löysin ensimmäisen mahdollisen ao dain. Puku ei ollut sellainen, josta olin unelmoinut, mutta olisi kiva matkamuisto tyttärelleni. Olisin halunnut valkoisen, se olisi ollut ehkä epäkäytännöllinen, valitsemani vihreäsävyinen sopisi hänelle paremmin. Siis onnistuimme ja saimme edullisen hinnan päivän ensimmäisenä asiakkaana. Ostin samalla kolme conical-olkihattua tuliaisiksi.

Palasimme hotellille. Antti odotteli jo valmiina ja suihkunraikkaana. Katsoi ostoksiani ja ihmetteli, miten selviäisimme kaiken tavaran kanssa kotiin saakka. Marmoriesineetkin veisivät niin suuren tilan käsimatkatavoissamme. Sanoin, että selvitään. Olemme selviytyneet suuremmistakin haasteista. Tuli pienoinen kiire ehtiä vielä suihkuun ja pakata loput tavaramme. Taksi lentokentälle oli tilattu puoli yhdeksi. Meitä odoteltiin jo hotellin aulassa.

Maksoimme laskumme ja hyvästelimme. Saimme lahjaksi ison paketin vietnamilaista kahvia hotellinjohtajalta ja hänen vaimoltaan. Toivotimme heille hyvää jatkoa ja menestystä. Tilatussa taksissa oli kuuma. Kuljettajamme sanoi sen johtuvan vain siitä, että oli joutunut odottelemaan meitä niin kauan, moottoria ja ilmastointia ei voinut pitää päällä. Vilkutimme hyvästiksi.

Mopot risteilivät vanhankaupungin kujilla, kaupustelijat kiertelivät kantamuksineen, turistiryhmät kulkivat oppaiden johdolla ihmetellen ja hieman peläten alueen värikästä elämää, cyclo-kuskit puikkelehtivat liikenteen seassa etsien asiakkaita. Vilkas puheensorina sekoittui mopojen tööttäilyyn. Naiset istuivat pienillä jakkaroilla katukojujensa äärellä, kuorivat hedelmiä ja keskustelivat vilkkaasti, viereisessä kojussa oltiin päivälevolla. Lihakimpale kypsyi padassa höyryten hehkuvien hiilten yllä kaupan ovenpielessä...