Olimme löytäneet mukavan, pienen ja edullisen päivällispaikan aivan hotellimme läheltä. Art Café Restaurantissa nautimme monet hyvät ateriat. Valkoiset pöytäliinat ja tyylikäs kattaus toivat arvokkuutta. Ruoka tai palvelu ei pettänyt kertaakaan. Emme olleet ainoat kanta-asiakkaat, eräs länsimaalainen herrasmies illasti ravintolassa pitkän kaavan mukaan...

Päivällisen jälkeen tapanamme oli käväistä seuraamassa backpackereiden suosiman Peace-hotellin baarin tapahtumia. Siellä matkailijat ja Easy Rider -tyypit vaihtoivat kuulumisia ja hieroivat kauppoja seuraavalle päivälle. Olimme tutustuneet aiemmin jo Stephen-nimiseen oppaaseen. Päätimme lähteä hänen opastamalleen päiväkierrokselle Dalatin ylämaille, mutta ei moottoripyörillä vaan ilmastoidulla nelivetoautolla kuskin kera, hinnaksi sovimme yhteensä 48 $.

Lähdimme liikkeelle yhdeksän aikoihin. Taivas oli pilvinen ja välillä tuli pientä tihkusadetta. Pysähdyimme ensin temppelille, jonka piha-alueella oli paljon satumaisia, värikkäitä patsaita.

Jatkoimme matkaamme kaupungin laitamille. Pysähdyimme pienen talon raunioille, ainoastaan betoniseinät olivat jäljellä. Ihmettelimme miksi tämä rumilus on jätetty pystyyn toisten asuintalojen viereen. Stephen selosti, että amerikkalaiset olivat pommittaneet taloa ja kaikki perheenjäsenet olivat menehtyneet. Raunioita ei voida purkaa, sillä paikka on pyhä ja perheenjäsenten henkien koti edelleenkin.

Ajoimme vuoristoteitä ja katselimme värikkäitä maisemia. Vuoristoilmasto on suotuisa viljelylle, Stephen kutsuikin seutua Vietnamin kasvihuoneeksi. Viljelystilaa oli raivattu tasanteille vuorten rinteille. Saavuimme laaksoon ranskalaisten rakentamalle padolle. Matkalla vastaamme tuli joukko työmiehiä kulkien työkalut olallaan. Padolla tienvarressa oli taukopaikka, jossa savuavan tulisijan perusteella voisimme nauttia vaikkapa kupposet kahvia ja niin teimmekin. Katoksen alla oli riippumattoja väsyneitä kulkijoita tai työmiehiä varten. Kehuimme vietnamilaisen kahvin täyteläistä ja kaakaon vivahteista makua. Se kuulemma johtuu siitä, että kahvipapuja paahdettaessa niihin lisätään voita!

Matkamme varrella pysähdyimme näköalapaikalle ihailemaan vehreää vuoristomaisemaa. Havupuut ovat peräisin ranskalaisten siirtomaa-ajoilta, siemenet on kylvetty lentokoneesta käsin. Oppaamme osoitti rinteet jotka napalm oli polttanut maan tasalle sodan aikana, kertoi myös missä kohdin oli ollut taisteluja.

Pysähdyimme kahviviljelmillä ja menimme keskelle kahvipensaikkoa. Stephen kertoi, että nykyään kaikki haluavat viljellä kahvia, koska jotkut ovat sillä kovasti rikastuneet. Kun tuotantomäärät nousivat, niin kahvin hinta laski. Ihmiset haluavat rikastua ja matkivat heti, jos joku on keksinyt hyvän liikeidean.

Vietnamissakin on omaa viinintuotantoa, tiesimme sen koska Vang Dàlat-viinit olivat joka paikassa näyttävästi esillä ja olimme ostaneet muutaman kohtuuhintaisen pullon maistiaisiksi. Sanoin, että haluaisimme käydä Dalatin viinitilalla, voisiko hän järjestää vierailun sinne? Kuulemma ei voi, sillä kaikki pelkäävät kopiointia ja hyvien ideoiden varastamista. Ihmiset varjelevat mustasukkaisesti tulolähteitään, siksi sinne ei vierailijoita otettaisi vastaan. Hmm...

Pienessä silkkitehtaassa seurasimme silkin syntyprosessia kotilosta kankaaksi. Ei käynyt kateeksi tyttöjä, jotka hämärässä ja kosteassa salissa pulasivat vesisoikkojen äärellä kotiloiden pesupuuhissa. Kankaankudonta oli koneellistettu. Reikäkorttinauhat ohjasivat kudontaa tietyn kuvion mukaiseksi. Vahtikoira oli kytkettynä saliin silkkitoukkien viereen vartioimaan aarretta. Ilmapiiri oli mukava, lukuun ottamatta tyttöjen tukalaa työpistettä pesusoikkojen äärellä. Terassilla myyntipisteen vieressä joimme kupposet vietnamilaista teetä paikallisten vapaaherrojen kanssa. Ostin neljä hartiahuivia yhdeksällä eurolla. Olisivat halunneet tehdä kauppoja enemmänkin ja vaativat minua sovittamaan silkkistä aamutakkia siinä samalla. Siitähän herroille hauskuutta riitti, kannustivat ostamaan - enää ei tarvitsisi houkutella miestä lastentekoon! Nyt saivat ostokset piisata. Anttikin huomautti, ettei kipeällä kädellään jaksaisi kaikkea kantaa, lomaahan olisi vielä pari viikkoa jäljellä ja monta ostospaikkaa edessä.

Monia silkkikehräämöjä olemme nähneet, mutta tämä oli mielenkiintoisin. Tuumiskelimme minne seuraavaksi menisimme ja tietysti kyläsepän verstaalle, maaseudulla kun olimme. Vierailu pajassa oli myös mielenkiintoinen. Stephen selosti sepän takoessa kuumaa rautaa, että Vietnamissa käytetään kaikki rautaromu uudelleen ja hyödyksi. Hän osoitti metsästä löytyneitä metalliromun kappaleita. Oli panssarivaunun telaketjun levyjä, pommin kuoria ja muuta sodan jälkeensä jättämää romua tuotuna uudelleen taottavaksi. Mielenkiintoista, ja Antti seurasi silmä tarkkana sepän työskentelyä.

Pysähdyimme lounaalle pienen kylän mielestäni hieman epämääräiseen ruokapaikkaan. Katselin ympärilleni, kävin wc:ssä ja kuiskasin Antille, ettei ole niin suuri nälkä. Stephen oli kuitenkin ehtinyt tilaamaan meille isot kulholliset kanakeittoa, annoin omani suosiolla kuljettajallemme ja yhteisymmärryksessä jaoimme toisen Antin kanssa. Stephenistä se oli hyvin romanttista.

Paluumatkalla kaupunkiin pysähdyimme vielä kasvihuoneella, jossa viljeltiin kukkia. Ruusu- ja gerberaviljelmät olivat mahtavat. Näitä kukkia toimitetaan laivalla jopa Hollantiin, Euroopan markkinoille. Minulle taitettiin kaunis kukkanen ilahduttamaan ja muistoksi tältä päiväretkeltä.

Päivän aikana Stephen kertoi vietnamilaisten elämästä ennen ja nyt. Kiinnostuneina yritimme verrata kuulemaamme eurooppalaiseen elämään ja hintatasoon. Puhvelin hinta on 200 - 250 €; kiinalainen moottoripyörä maksaa 500 €, vastaava japanilainen (125 cc) 1.500 €; auto, jolla olimme liikkeellä maksaa 15 000 €, Suomessa se maksaisi 25 - 30 000 €. Kuljettajan mielestä Eurooppaan vietävät autot ovat paremmin varustettuja ja parempilaatuisia.

Stephen kertoi olevansa köyhästä perheestä. Palveli sodan aikana hävinneiden puolella, Etelä-Vietnamin joukoissa, lentokentällä varastohommissa. Sodan päättymisen jälkeen joutui uudelleenvalmennusleirille kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen hankki elantonsa keräämällä polttopuita vuorilta ja metalliromun etsinnällä. Säästöillään hankki lisenssin ylämaiden Easy Riders -moottoripyöräoppaaksi ja osti moottoripyörän. Hieman vaurastuttuaan perusti perheen ja elelee nyt tyytyväisenä omassa talossaan. Hän valitteli huonoa englannin kielen taitoaan, sanoi opiskelleensa kielen itse ja edelleenkin joka päivä opettelevansa vaikka vain yhden uuden sanan. Hän on ranskankielentaitoinen, käynyt ranskalaisen koulun. Muisteli nuoruuttaan ja mahdollisuuttaan saada jatko-opiskelupaikka Ranskassa, jonka lopulta menetti niukasti arvosanojensa vuoksi.

Elämä Vietnamissa on ollut kovaa, selviytymistä vuosikymmenien melkein yhtämittaisista sodista ja niiden aiheuttamista kurjuuksista. Jos olit hävinneiden puolella, koko sukusi joutui huonoihin kirjoihin ja sai kärsiä. Käytännössä se tarkoitti huonompia koulutus- ja työpaikkoja, matalampia eläkkeitä, ylipäätään mahdollisuutesi olivat heikommat. Mutta kiihkeä eteenpäin pyrkiminen elämässä on saanut Etelä-Vietnamin vaurastumaan ja kehittymään moderniksi talousalueeksi.