Antti oli kuin kuumilla kivillä, ei meinannut pysyä nahoissaan, sukellusretket houkuttelivat. Siispä lähdimme heti myöhäisen lounaan jälkeen sukellusliikettä etsimään. Kävelimme rantakatua pitkin ja pian tulimmekin Rainbow Divers -sukellusliikkeelle. Esittelimme itsemme paikalla olevalle länsimaalaiselle naiselle ja saimme kuulla, että hänen miehensä Bin kumppaneineen oli vielä päivän sukellusretkellä. Tutustuimme paikkoihin ja johtajan norjalainen vaimo piti meille seuraa.

Viimein tapasimme Rainbow Divers -sukellusliikkeen henkilökunnan, kun Bin, John ja Kerstin saapuivat paikalle. Vaihdoimme kuulumiset ja päivittelimme lentolippujen katoamista. Bin ja John esittelivät seinälle piirtämiltään isoilta kartoilta alueen parhaimmat sukelluskohteet. Kerroimme tämänpäiväisestä snorklausretkestämme. Kuulemma siinä rannan tuntumassa on tavattu usein dugong-merilehmiä. Sovimme Antille sukellusretkiohjelman lomamme ajaksi. Ensimmäinen sukellus olisi jo huomenna.

Sukeltajien parissa on yleensä mukavan rento tunnelma. Päivälliseen olisi vielä aikaa, niinpä jäimme hetkeksi Binin seuraan. Hän kertoi tutustuneensa vaimoonsa Norjan vuosinaan. Oli ollut it-alalla, mutta halusi palata takaisin Vietnamiin ja toimi nyt sukellusliikkeen vetäjänä. Toiveikkaana odotteli saaren kehittymistä, se toisi enemmän turisteja.

Taas aikainen herätys. Olimme sukellusliikkeessä hyvissä ajoin. Asiaan kuuluu, että sukelluksille lähdettäessä kamppeita täytyy kasata ja kokeilla vähintään tunnin verran. Lähdimme veneelle ja kaikki tarvittavat tavarat pakattiin työntökärryihin, rantaan ei ollut pitkä matka. Siirryimme ensin pienellä veneellä kauemmaksi merelle ankkuroidulle sukellusliikkeen alukselle. Siellä meitä jo odotteli ryhmä päiväretkeläisiä, heidät oli tuotu alukselle eri reittejä. Toiset päiväretkeläiset jätettäisiin läheisen saaren hiekkarannalle viettämään leppoisaa lomapäivää.

Alus oli tilava ja katetulla yläkannella voi tehdä olonsa mukavaksi. Nyt siellä oli vielä vilskettä, kun seurueen pienimmät olivat hippasilla. Emme olleet retken ainoat länsimaalaiset asiakkaat, mukana oli myös englantilainen nuori mies vietnamilaisen vaimonsa kanssa, toiset olivat vietnamilaisia perheitä lomalla lapsineen ja isovanhempineenkin. Lapset olivat vilkkaita ja heitä hemmoteltiin herkkupaloin, limsaa ja karkkeja suorastaan tyrkytettiin. Se myös näkyi lasten vyötäröllä. Tämä suuntaus on näköjään levinnyt Aasian maillekin.

Päiväretkeläiset vietiin maihin pienellä veneellä, laitureitahan ei hiekkarannalla ole. Aikoivat ottaa aurinkoa, uida ja snorklatakin.

Antti ainoana sukellusasiakkaana, minä, Bin, John, Kerstin ja vietnamilainen sukelluksenopettaja jatkoimme merelle päivän sukelluskohteeseen. Katetulla yläkannella oli mukava loikoilla ja viettää aikaa. Päivän ohjelmana oli tehdä yksi sukellus ja sen jälkeen mennä hiekkarannan tuntumaan vielä snorklaamaan. Päivän päätteeksi noutaisimme rannalle jättämämme päiväretkeläiset paluukyydille. Kaikki aluksella olevat sukeltajat hyppäsivät meren syvyyksiin, minä nautiskelin olostani kannella.

Sukellus meni kuulemma hyvin, ei ollut mitään erityistä, mutta oli monipuolista ja värikästä nähtävää. Snorklauksemme oli myös ihan OK, ei juurikaan mainitsemisen arvoista, ehkä se, ettemme nähneet merisiilejä. Antti oli aiemmin kertonut, että merisiilien runsas määrä osoittaa alueen olevan jossain määrin likaantunut.

Vitsailimme aikaisemmin, että tutustuttuamme Antin sukellusmatkat ovat muuttuneet yhden sukelluksen matkoiksi. No nyt olimme tulleet Con Daolle nimenomaan sukeltamaan ja viettämään merellistä elämää. Edessä olisi kokonaista viisi päivää saarella.

Näyttää siltä, että tämäkin matka jää yhden sukelluksen matkaksi! Rantaan tultuamme aloimme purkaa lastia rivakkaan tahtiin. Nousin ensimmäisenä veneestä. Huomasin, että portaat olivat hyvin liukkaat, mutten ehtinyt varoittamaan takana tulijoita. Ja siinä tohinassa Antti liukastui veneestä noustessaan rantakiveyksellä aallon tempaistessa ja kaatui portaille.

Näky oli karmea. Silmissäni vuoroin pimeni ja salamoi. Ajattelin, että nyt vähintään meni luita poikki. Mies kyljellään rantakiveyksen ja veneen välissä, toinen jalka vielä veneessä! Onneksi saatiin tolpilleen ja todettiin kaikkien raajojen toimivan. Oikean käsivarteen oli tullut pahannäköinen, vuotava ruhjevamma.

Mietin kuumeisesti, miten olisi viisainta toimia. Vapisevin käsin etsin repusta desinfiointiainetta. Minua käskettiin rauhoittumaan ja sanottiin, että menisimme tutkimaan tilannetta sukellusliikkeelle, siellä olisi näihin olosuhteisiin parhaimmat haavanpuhdistusaineet. Siitä sitten sukellusliikkeelle haavaa puhdistamaan, onneksi ei ollut kaukana. Huomattiin heti, ettei omista taidoista ja lääkkeistä olisi tähän hätään suurtakaan apua. Alkoi moottoripyöräralli, Bin tarjosi kyydin. Ensin minun piti päästä hotellin tallelokerolle hakemaan rahaa, emme tienneet paljonko lääkäripalveluista täällä veloitettaisiin. Otin koko teipatun kirjekuoren mukaani kaikkine dokumentteineen, rokotustodistusta ainakin tarvittaisiin. Seuraavaksi oli meno sairaalaan lääkärintarkastukseen. Ei ollut ambulanssia tai taksia, vaan moottoripyöräkyydillä huristimme sairaalaan. Minä Binin ja Antti Johnin tarakalla, ilman paitaa verta vuotava käsi pystyssä.

Bin toimi tulkkinamme sairaalassa, muuten emme olisi ehkä saaneet niin hyvää hoitoa, englantia siellä ei siinä vuorossa taidettu. Käsi tarkastettiin ensin silmämääräisesti, sitten siirryttiin koko porukalla toimenpidehuoneeseen, jossa haava puhdistettiin jollakin hyvin voimakkaalla aineella. Se ”kiehui ja kupli” iholla ja näytti tuottavan tuskaa. Mitään kivunlievitystä tai puudutusta ei tarjottu. Haava-alue pistettiin pakettiin ja siteet käskettiin poistamaan huomenissa. Luulin, että olimme lääkärin hoidossa, mutta ensiavun suorittikin sairaanhoitaja. Lääkärin tapasimme toimenpiteen jälkeen toimistossa, jossa täytimme lomakkeita Binin avustamana. Lääkäri oli suikkalakkinen, pieni ja vaatimaton mies.

Yhtäkkiä minut vietiin rakennuksen toiseen päähän ja komennettiin käytävälle istumaan. Olin ihmeissäni, miksi? Yritin kysellä sairaalahenkilökunnalta syytä, kukaan ei osannut vastata. Kaikenlaiset ajatukset pyörivät mielessäni. Nousin lähteäkseni, mutta ystävällisesti minut painettiin takaisin tuolille istumaan. Pian paikalle saapui valkotakkinen nainen ja luukut avattiin. Apteekkari oli saapunut työvuoroonsa ja kohta minulle ojennettiin iso pussukka, Antin lääkkeet.

Lääkäri antoi hoito-ohjeet ja Bin tulkkasi. Yritimme painaa mieleemme pillerit ja niiden annostusohjeet. Pojat siinä sivussa vitsailivat ja muistelivat omia ”asfalttiruusujaan”, kehuivat kovasti paikallisten poppavoiteiden tehokkuutta. Jäykkäkouristusrokotuskin katsottiin tarpeelliseksi ja se annettiin pyynnöstämme steriilillä yksittäispakatulla neulalla, ensin vähän jotta nähtiin syntyykö allergiareaktioita. Sairaalakäynti lääkkeineen maksoi viitisen euroa.

Siis loppujen lopuksi kaikki hyvin. Bin ja John olivat pahoillaan tapahtuneesta, niin mekin. Pojat kyyditsivät meidät hotellille, lupasimme tulla käväisemään liikkeessään, kun tästä tokenisimme.

Heti huoneeseen päästyämme tulivat kivut. Käsi turposi entisestään. Arvuuttelimme, mikä lääkkeistä auttaisi parhaiten. Onneksi oli ilmastointilaite, jolla huone saatiin vilpoisaksi. Nyt vain odoteltaisiin lääkkeiden vaikutusta ja kuinka käsi alkaisi toipua.

Menin hetkeksi hoitovapaalle ravintolan terassille, huutomatkan päähän huoneestamme. Tilasin kevyen iltapalan ja vietin aikaani kirjoitellen, nautiskelin illan lämpöisestä ja rauhallisesta tunnelmasta. Tuttu tarjoilijapoika ihmetteli, miksi istuskelin yksin. Selostin tilanteen ja olin havaitsevinani pientä paheksuntaa hänen katseessaan. Tilasin Antille päivälliseksi lempiruokaansa, merenherkkuja, ja yhteisymmärryksessä veimme tämän huolestuneen ja ystävällisen tarjoilijapojan kanssa herkkuannoksen potilaalle vuoteeseen. Ruokailu omin avuin ei luonnistunut. Sain lopulta syötettyä hänelle puolet annoksesta, loput siirsin jääkaappiin yönälän varalle. Palautin tarjottimen tarjoilijapojalle ja heti hän huomasi yhden lautasen ja haarukan puuttuvan. Lupasin palauttaa astiat aamulla. Toivoin hartaasti kivutonta yötä ja parempaa huomista.

Seuraavan aamupäivän vietimme rauhallisesti lepäillen ilmastoidussa huoneessa ja välillä verannalla. Lääkkeet tehosivat ja toipuminen alkoi. Antista tuli julkkis. Kaikki halusivat kuulla, mitä oli tapahtunut ja kuinka hän voi tässä kuumuudessa. Osanottoja ja luulisin, että hyviä neuvoja saimme hotellin vietnamilaisilta lomailijoilta. Keskustelu oli hieman hankalaa, yhteinen kieli kun puuttui. Viittoiltiin ja voivoteltiin, taputeltiin olalle. Monet heistä esittelivät omia arpiaan tai vammojaan, päiviteltiin kärsimyksiä ja seuraamuksia. Eräs amerikanvietnamilainen turisti pahoitteli kovin ja totesi, että rannalle pitäisi laittaa "varokaa liukkaita portaita" -kyltti.

John ja Kerstin käväisivät katsomassa miten meillä menee. Antin käsi oli jo paljon parempi, turvoksissa ja mustelmilla kyllä, mutta ei enää niin kivulias. Ohjeiden mukaisesti poistimme siteet. Käsi oli pahannäköinen.

Myöhään iltapäivällä menimme sukellusliikkeelle maksamaan laskumme ja hyvästelemään. Olimme saaneet vaihdettua lentomme takaisin Saigoniin jo huomiseksi. Bin harmitteli, koska jouduimme muuttamaan suunnitelmamme, mutta toivotti meidät tervetulleeksi saarelle – vaikka jo tämän lomamme aikana.

Paluumatkalla poikkesimme rantabulevardilta kylälle katsomaan, mitä siellä olisi tarjolla. Oli pieniä ruokapaikkoja, kauppoja, asutusta, jokunen baarin tapainen ja vankilamuseo.

Käynti vankilamuseossa ei kestänyt kauan. Syvän hiljaisuuden vallassa kiertelimme suitsukkeiden tuoksuisissa huoneissa seuraamassa valokuvin esitettyä saaren synkkää historiaa. ”French tiger cage, American style tiger cage”. Riutuneita ihmispoloisia kahlittuna milloin mistäkin ruumiinosasta keskitysleirin seiniin. Vankilatoiminta oli päättynyt vuonna 1973. Tulimme nopeasti ulos henkeä haukkoen, iho kananlihalla.

Palasimme hotellille toista kautta ja löysimme majapaikkamme takaovelta ränsistyneen vankilarakennuksen. Sisään emme tohtineet mennä tähän hylättyyn, unohdettuun kärsimysten taloon, enkä olisi halunnutkaan. Ajattelin saaren synkkää historiaa, täältä joutaisimme jo pois... antaa ajan tehdä tehtävänsä ja tuoda uuden, paremman hengen tälle hienolle ja eksoottiselle saarelle!

Aloimme suunnitella lomamme jatkoa, minne ja miten jatkaisimme Saigonista. Pohjoiseen, pääkaupunkiin? Ei, liian kaukana. Olisiko suurkaupungissa liian kuumaa? Päädyimme meille nyt parhaaseen vaihtoehtoon Dalat-vuoristokaupunkiin, missä ilmasto olisi viileämpää ja Antin toipuminen nopeutuisi. Ilman tapaturmaa emme olisi suunnitelleetkaan sisämaahan, ylämaille menoa.

Viimeinen ilta Con Daolla. Halusimme tehdä olomme mukavaksi ja nauttia päivällisen pitkän kaavan mukaan oman hotellin ravintolassa. Oli hienot tarjoilut, simpukoita, grillattua tonnikalaa, kasvisruokaa kaikkine lisukkeineen. Halusimme maistaa myös paikallista riisiviinaa. Laseittain tätä herkkua ei ilmeisesti tarjoilla, huomasimme, kun pöytäämme tuotiin pullollinen. No hinta 20 000 ei ollut korkea verrattuna ravintolan oluen hintaan 15 000 dongia.

Kerstin ja John olivat myös illastamassa ravintolassamme. Kävimme kutsumassa heidät pöytäämme snapseille päivällisen päätteeksi. Ja siinähän se loppuilta meni mukavassa seurassa ja pullollinen riisiviinaa. John on irlantilainen entinen metsätyömies ja Kerstin englantilainen luomukätilöopiskelija, molemmat nykyisin sukelluksenopettajina Con Daolla. Tosin Kerstin oli siihen ammattiin vasta pätevöitymässä, halusi tulevaisuudessa toimia ensisijaisesti kätilönä. Ehtisivät tehdä kaikenlaista ja nähdä maailmaa, kumpikin vasta kolmekymppisiä.

Maljojen kohottaminen on hauskaa ja aina yhdistävä tekijä. Nämä snapsit eivät olleet kovin häävit, vaikka tilattiin sitä parempaa laatua. Vietnamilaisilla on kuulemma huono viinapää. Kerstin kertoi saaneensa kutsun häihin ”uutena kyläläisenä” tällä saarella. Juhlan kaavaan kuuluu, että vihkimisrituaalin jälkeen siirrytään nauttimaan pöydän antimista, erityisesti juomista. Koko juhlaväki oli ollut kovasti juovuksissa ja simahtaneita jo ennen auringon laskua! Se on kuulemma täkäläisten tapa.

Meillä oli hauska ja hyvin mielenkiintoinen ilta. Kuulimme heidän selviytymistarinansa niin kotona kuin yhteisillä aikaisemmilla sukellusopasreissuillaan muun muassa Sudanissa. Siellä kuulemma edelleenkin toimitaan viidakonlakien mukaan. Eräänä iltana juopuneet sotilaat olivat pysäyttäneet ja käskeneet AK-47 rynnäkkökiväärillä uhaten passit nähtäviksi. John oli esittänyt passit pitäen lujasti niistä kiinni, etteivät tärkeät paperit olisi joutuneet ”kadoksiin”.

Keskustelimme paljon tämän päivän eurooppalaisesta elämänmenosta, erityisesti Englannissa ja Irlannissa. Huumeongelmasta, syrjäytymisestä... ”electronic poisoningista” ja muista tämän päivän nuorison sairauksista. Kehuivat Irlannin ja Englannin maaseutua, kaupungeissa asiat ovat kuulemma nykyään huonommin. Jopa arvostettu ja kaunis yliopistokaupunki Cambridge on nykyisin, etenkin viikonloppuisin kuin sotatanner nuorten ja vanhempienkin umpihumalaisten miesten mellastaessa. Antti kertoi mieluisista Englannin kesistään 70-luvulla, johon John totesi, että parempi on olla tulematta uudelleen, jotta hienot muistot eivät menisi pilalle.