Jälleen aikainen herätys. Yöunet jäivät vähäisiksi. Väsytti, suussa tuntui paloviinaisen, mutta hauskan illan maku. Halusimme tällä kerralla mennä lentokentälle autolla ja edellisenä päivänä tilattu ilmastoitu taksi oli odottamassa meitä kymmeneltä.

Kentällä tapasimme hotellituttumme Andyn ja Binhin. Andy, lontoolainen englannin kielen opettaja ja puhelias vaimonsa Binh olivat palaamassa viikonloppulomaltaan takaisin Hanoihin. Binh kertoi kaiken muun lomassa, että Vietnamissa myös naisilla on "pakollinen armeija, sotatoimiin harjoitusta", hänkin oli läpäissyt kokeet ja saanut loistavan arvosanan ammunnasta. Yliopisto-opintoja ei saa päätökseen, jollei armeijaa saa suoritetuksi hyväksyttävästi. Isänsä on sodassa hyvin ansioitunut sotaveteraani, upseeri. Oli saanut pahan osuman päähänsä vihollisen luodista, sitä ei pystytty leikkauksilla poistamaan, hän elelee nyt hyvän eläkkeen turvin. Vaihdoimme yhteystietomme ja lupasimme soittaa, jos tulemme Hanoihin.

Lento Saigoniin tapahtui tutulla venäläisellä koneella ja saman venäläisen miehistön voimin. Kapteeni muistutti paljon entistä Neuvostoliiton huippujääkiekkovalmentajaa, Juri Tihonovia. Lennon aikana Antti sai ajatuksen, menemme Dalatiin autolla! Tutustuisimme samalla Etelä-Vietnamin maaseutuun. Niin, olisihan sekin vaihtoehto.

Lentokentän matkatoimistosta kuulimme, että seuraava lento Dalatiin olisi vasta huomenna. Pohdimme jäisimmekö yöksi Saigoniin vai ottaisimmeko auton. Matka kestäisi kuutisen tuntia, tiet olisivat kapeat ja viimeiset 100 kilometriä mutkikkaita vuoristoteitä ajaisimme pimeässä. Automatka maksaisi 117 $ ja olisi lentoa hieman edullisempi. Valitsimme auton kuljettajineen ja varasimme myös hyvän hotellin valmiiksi. Emme ehtineet edes vessassa käväistä, kun dealeri tuli noutamaan Mr. Antti Johannesta seuralaisineen autolle. Lähdimme matkaan klo 13.30 kahden kuljettajan kanssa.

Olimme istuneet autossa jo tunnin verran ja ihmettelin, koska olisimme kaupungin ulkopuolella. Liikennettä oli paljon, kuorma-autoja ja mopoja vilisi molempiin suuntiin. Ajoivat siellä mistä mahtuivat, autot enimmäkseen keskitiellä tai vastaantulevan liikenteen kaistalla. Tilaa ei ollut, silti aina joku oli ohittamassa! Tien varrella vuorottelivat kirkot, kaksi- kolmikerroksiset asuintalot, puodit, katuköökit, korjaamot, enemmän tai vähemmän röttelön näköiset rakennukset, siirryimme vain kylästä toiseen. Rauhallista maalaismaisemaa ranskalaisine villoineen emme nähneet, oletimme viljelysten olevan asuintalojen ja rehevän kasvillisuuden takana.

Vuokraamme usein ilmastoidun auton kuljettajineen, jos budjettimme sen vain sallii. Matkan taittuessa näkee ympäristöä paremmin kuin lentokoneesta, bussista tai junasta. Ja jos hyvin käy, saa englanninkielentaitoisen kuljettajan, joka toimii samalla oppaana ja jonka kanssa voi helposti sopia valokuvaus- ja muut tauot. Tällä kerralla ei ollut niin hyvä onni, kuljettajat keskustelivat enimmäkseen keskenään.

Pysähdyimme välillä kuvaamaan Buddhan patsaita tai kirkkoja. Kristittyjen kirkkoja tuli koko ajan vastaan. Ihmettelimme tätä kuskioppaillemme ja he vastasivat, että kirkkoja on niin paljon, ettei kukaan niitä pysty laskemaan! Talojen pihoissa tai parvekkeilla oli näyttäviä pyhimyksien patsaita: Jeesus, hyvä paimen, Neitsyt Maria tai muita pyhyyksiä... todella erikoista!

Jossain isommassa kylässä pysähdyimme tauolle kahvilaan. Maistiaisina saimme ylämaiden täyteläistä kahvia ja teetä. Vietnamilaiset pitävät vahvasta ja makeasta kahvista. Kahviannos tarjoillaan pienessä lasissa, jonka pohjalle sokeri on laitettu valmiiksi. Lasin päälle laitetaan metallinen suodatin, johon kiehuva vesi kaadetaan. Kun vesi on tippunut, on kahvi valmiina nautittavaksi. Länsimaalaisille kahvi tarjoillaan usein korkeassa lasissa ja kahvin voi laimentaa mieleisekseen kuumalla vedellä. Ostimme kahvia ja teetä kotiin sekä tuliaisiksi.

Tässäkin kuppilassa oli paljon työntekijöitä. Hieno rouva tiskin takana tilauksia vastaanottamassa, muutama tarjoilijaneiti huolehti asiakkaista kun toiset tarjoilijat olivat lattianpesuvuorossa. Niin, lattiaa kuurattiin kontallaan ja tapoihin näköjään kuuluu, että tuhkakuppeja ei käytetä vaan tupakit tumpataan lattialle, ei haittaa vaikka suoraan juuri pestylle lautalattialle, pesijän silmien eteen.

Taukopaikkamme oli ilmeisesti viimeinen "länsimaalaisten vaatimustason täyttävä" virkistäytymispaikka. Tie muuttui kapeammaksi ja nousimme ylöspäin. Asutusta ei enää juurikaan nähty, ympärillä oli ainoastaan tiheä, vehreä viidakko. Kapea tie mutkitteli kukkulalta toiselle, yhtäkkiä tuli rankka ukkoskuuro. Satoi kaatamalla. Jännitti: Onneksemme kuskit olivat taitavia ja hyvä neliveto alla. Välillä kyllä heille huomautimme, ettei ole kiirettä ja voidaan ajella rauhallisesti. Katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkapäitään, eivät ymmärtäneet miksi valitimme. Tässä hienossa autossa ei ollut turvavöitä.

Olimme väsyneitä, mutta silmä tarkkana seurasimme matkan edistymistä. Maisemat vaihtuivat, pimeydestä huolimatta havaitsimme puuston muuttuneen havupuumetsäksi. Serpentiinitie kiemurteli vuoristossa, aivan kuin olisimme matkalla alppikylään. Kuskimme avasi auton ikkunan ja totesi, että ilma on ihanan raikasta!

"Welcome to Dalat" -kyltin nähdessämme tiesimme olevamme pian perillä, eikä aikaakaan, kun havaitsimme suuren, valaistun Eiffel-tornin kaltaisen radiomaston kaupungin keskustan tuntumassa. Saavuimme Dalatiin illalla yhdeksän aikoihin. 300 kilometrin matka pikku taukoineen oli kestänyt seitsemän tuntia. Täällä matkaa ei mitata kilometrien, vaan siihen kuluvan ajan mukaan.

Tunsimme olomme kurjiksi ja nälkäisiksi. Olimmeko vilustuneita auton ilmastoinnin takia? Näissä kuumissa maissa jos autossa on ilmastointi, niin se pitää olla päällä. Tarjolla on joko kuumaa tai hyytävän kylmää, säätöjä ei tarvita tai ei ole, ikkunanhan saa auki.