Havahduin unesta kuulutukseen, jossa ilmoitettiin koneen aloittavan pian laskeutumisen Ho Chi Minh Cityn lentokentälle. Oli kulunut yli 17 tuntia siitä, kun lähdimme matkaan Helsinki-Vantaan lentokentältä. Vilkaisin viereeni, Antti pyöritteli peukalojaan malttamattoman oloisena. Lentokoneen pyörät koskettivat kiitorataa, vihdoinkin perillä!

Saavuimme auringon laskiessa Saigoniin, joksi kaupunkia kansan keskuudessa edelleenkin kutsutaan. Kiitoradalla rullatessamme Antti innostui ympärillä olevista lentokenttärakennuksista. Kaarevat, hieman ränsistyneet lentokonehallit ovat varmaankin peräisin Vietnamin sodan ajalta. Nyt ne toimivat paloautojen ja helikoptereiden suojina.

Lentokenttä oli siisti ja siellä rauhallinen tunnelma. Saimme matkatavaramme nopeasti ja kaikki vaikutti toimivan hyvin järjestelmällisesti ilman ruuhkia ja väsyttäviä jonotuksia. Seisoimme hiljaisina passintarkastusjonossa matkustusasiakirjat valmiina kädessä odotellen vuoroamme vihreäpukuisen, tuimailmeisen koppalakkimiehen käsittelyyn. Joidenkin papereita tutkittiin pitkään.

Tullessamme ulos ilmastoidusta lentokenttärakennuksesta valtava kuumuus lähes tyrmäsi. Hiki nousi pintaan ja vaatteet liimautuivat ihoon. Valmistauduimme turistipalveluja kilvan tarjoavaan välittäjien joukkoon ja yllätyimme, kun saimme kaikessa rauhassa kävellä taksitolpalle odottelemaan kyytiä. Pääsy lentokenttäalueelle näytti olevan sallittu vain matkailijoille ja takseille. Siinä odotellessamme paikalle saapui neljän nuorukaisen ryhmä, olivat tulleet maahan Helsingistä asti samoilla, uuvuttavan pitkillä tarjouslennoilla. Kuulimme sattumalta Charles de Gaullen lentokentällä, että he olivat käväisseet Pariisin keskustassa jatkolentoa odotellessaan. Mekin mietimme sitä vaihtoehtoa, muttemme viitsineet. Pariisi on meille molemmille entuudestaan tuttu kaupunki. Nuoret olivat innoissaan, matkaväsymyksestä ei näyttänyt olevan tietoakaan. Kertoivat olevansa puolentoista viikon matkalla, viettäisivät pari päivää ensin Saigonissa ja jatkaisivat Nha Trangiin rantalomalle.

Lentokentältä keskustaan on vain viitisen kilometriä. Vaikka liikennettä oli paljon, varsinkin mopoja, taksimatka sujui nopeasti. Hieman jännitti tulla tähän uuteen kaupunkiin ja jännitys vain kasvoi, kun saavuimme majapaikkaamme Hotel Palace Saigoniin. Hotellin edustalla näimme ihmismassojen virtaavan poliisien eristämillä kulkuväylillä. Kaupungissa vietettiin sodan päättymisen 30-vuotispäivän juhlaa. Liikenne oli katkaistu viereisen Rex-hotellin tuntumassa ja ihmiset olivat tulleet seuraamaan esityksiä mopoineen, määräyksistä riippuen taluttaen tai ajaen. Juhlallisuudet näkyivät katukuvassa vahvasti, punaliput liehuivat kaikkien talojen seinillä ja ovenpielissä, julisteissa ja banderolleissa julistettiin Vietnamin voitonpäivää.

Palace-hotellissa huoneemme odotti valmiina. Mukava sänky houkutteli, mutta vielä ei olisi levon aika. Pistimme töpinäksi. Pikasuihku, kevyttä ylle ja ulos. Tätä juhlaa emme voisi jättää väliin!

Hotellimme läheiselle aukiolle oli rakennettu valtavan suuri esiintymisareena, sen taustalla seisoi hulppea valkokangas. Sodan päättymisen – Saigonin valloituksen – 30-vuotispäivän viralliset avajaisseremoniat olivat olleet päivällä, vappuaattona. Maan pääkaupungissa, Hanoissa oli tietysti ollut omansa, siellä oli pidetty puheita ministeritasolla. Juhlapuheissa oli korostettu, että mennyt on mennyttä, kansalaisten täytyy uskoa ja katsoa luottavaisin mielin yhtenäisen Vietnamin tulevaisuuteen. Juhlallisuudet kestäisivät 2.5. pidettäviin päättäjäisiin asti.

Tulopäivänämme illan ohjelma oli musiikkipitoista; oletettavasti maan suosituimmat mies- ja naissolistit esiintyivät juhlapuvuissaan laulaen tai soittaen jotain instrumenttia monimiehisen orkesterin säestäessä. Oli juhlavaa, punaliput liehuisivat silmissämme varmasti uniimmekin asti.

Esiintymislavan ympärillä oli tungosta. Kaupunkilaiset lapsineen olivat tulleet seuraamaan tapahtumia ja korkeatasoista ohjelmaa. He olivat kuin sunnuntaikävelyllä. Juhlapukuja ei nähty, paitsi illan loistokkailla esiintyjillä. Kaupustelijat kiertelivät ihmisjoukossa myyden ilmapalloja ja kaikenlaista karnevaalitavaraa, herkkuja niin suolaista kuin makeaa.

Sotaveteraaneja joka puolelta maata oli tullut kaupunkiin viettämään tätä mahtavaa ja merkityksellistä voitonjuhlaa. Huhtikuussa ennen matkaamme huomasimme Helsingin Sanomissa pikku-uutisen, jossa kerrottiin 32 sotaveteraanin saaneen surmansa, kun heitä kuljettanut linja-auto oli syöksynyt jyrkänteeltä jarrujen petettyä. Veteraanit olivat olleet matkalla Hanoista Ho Chi Minh Cityyn osallistuakseen Vietnamin sodan päättymisen 30-vuotisjuhlaan. Onnettomuus oli tapahtunut runsaan 500 kilometrin päässä Ho Chi Minh Citystä. Yhdysvalloissa sodan päättymistä ei juhlittaisi, mutta huomasimme, että täällä oli paljon myös amerikkalaisia Vietnamin sodan veteraaneja.

Käsi kädessä kiertelimme tungoksessa ja katselimme esitystä. Oli kuuma ja varpaita särki. Pää oli pyörällä kaikesta hulinasta ja ihmispaljoudesta. Koko ajan piti varoa askeleitaan, ettei olisi kompastunut tai tallonut pienempiä jalkoihinsa. Länsimaalaisia näimme siellä täällä, istuivat etupäässä esiintymislavan läheisyydessä ilmastoiduissa baareissa. Kaikki baarit ja kahvilat olivat tupaten täynnä. Viimein mekin löysimme vapaan pöydän hieman loitommalta hienon ravintolan ilmastoidulta terassilta. Hyrrät oli tuotu kadulle tekemään asiakkaiden olo miellyttäväksi. Istuimme mukaviin korituoleihin, olisi tehnyt mieli vielä nostaa jalat ylös. Vilpoisalla terassilla seurasimme esityksen loppuun asti paikalle tuoduilta valkokankailta. Poliisit partioivat ja vartioivat alueella tehokkaasti. Terassimmekin edustalla oli katkeamaton vartijoiden ketju.

Kun esitykset päättyivät, aukio tyhjeni saman tien. Juhlat sujuivat rauhallisesti, eikä minkäänlaisia häiriötekijöitä ilmennyt. Menimme myöhäiselle iltapalalle Rex-hotellin mielestäni liian kylmäksi ilmastoituun baariin. Saimme pöydän lähes täydestä ravintolasalista. Ravintolassa oli turisteja ja varakkaita paikallisia viettämässä iltaa näyttävästi. Musiikki soi ehkä liiankin kovalla, siinä sitten vietnamilaisen kansanhumpan tahdittamana ja hampaat kalisten nautimme iltapalamme. Yöpuulle mennessämme istahdimme vielä iltaolusille Palace-hotellin vastapäiselle terassille. Sielläkin ihmiset olivat lopettelemassa iltapalaansa, vaikutti että kohta olisi sulkemisen aika. Entinen Etelä-Vietnamin pääkaupunki Saigon nimettiin sodan jälkeen pohjoisen joukkojen johtajan ja esikuvan, Uncle Hon mukaan, Ho Chi Minh Cityksi. Ja tämä keskustan siisti District 1 -kaupunginosa – Saigoniksi. Alue hiljentyi puolen yön maissa.

Säpsähdin kännykän herätykseen. Mietin hetken pimeässä huoneessa, missä olin ja olisiko kiire jonnekin. Ei ollut, mutta viisainta oli nousta ylös, Saigonille olimme varanneet vain kaksi kokonaista päivää. Herätin Antin sikeästä unesta ja lähdimme aamiaiselle.

Aamiaishuoneessa oli jo paljon väkeä. Buffetpöydässä oli tarjolla sekä aasialaista että länsimaista aamiaista: keittoja, nuudeleita, riisipaistosta, kääryleitä, pannukakkuja, tuoreita ja kuivattuja hedelmiä, vihanneksia, patonkia, paahtoleipää, mysliä, jogurttia, pekonia, munia, munakasta, nakkeja, kahvia, teetä, mehua... jokaiselle jotakin.

Hotelliimme oli majoittautunut parisenkymmentä yhdysvaltalaista Vietnamin sodan veteraania tuhteine puolisoineen. Heidät tunnisti punaisesta ”30.4.” -rintalapusta. Kuulimme heidän puhuvan aamiaispöydässä kovaan ääneen suorittamistaan pommituksista – heikkoa arvostelukykyä, sillä useimmat tarjoilijat ymmärtävät englantia hyvin. Ihmettelimme amerikkalaisten turistien määrää Vietnamissa. Ei havaittu avointa jenkkivastaisuutta, ja meille kerrottiin, että kaikki turistit ovat tervetulleita Vietnamiin.

Saigonissa oli valtava mopoliikenne. Liikenne näytti sujuvan hyvässä yhteisymmärryksessä. Äänitorvia käytettiin paljon, se näytti olevan ainoa liikennettä ohjaava asia. Liikennevaloja ei juurikaan ollut, katujen ylittäminen vaatii rohkeutta ja liikennesilmää. Jos otit askeleenkin ylittääksesi kadun, perääntyä et saanut, sillä sotkit liikenteen rytmin ja voi käydä huonosti. Liikenne sujui yllättävän hyvin, kiitos yksisuuntaisten ja leveiden, monikaistaisten katujen. Mopoilijat, varsinkin naiset käyttivät kankaisia erivärisiä ja -kuvioisia hengityssuojaimia. Se näytti olevan "juttu" ja varmasti auttoi myös liikenteessä pakokaasujen keskellä. Mopolla liikuttiin kaupungilla myös koko perheen voimin. Aivan tavanomainen näky oli, että vanhemmat ja jopa kolme lasta körötteli saman mopon kyydissä vilkkaassa liikenteessä!

Näimme myös isoja ja raskaita paketteja kuljetettavan mopoilla, kokonaisia sianruhojakin, ja eräskin ajaja piti toisella kädellä kiinni jättiscreen televisiosta ja toisella mopon ohjaustangosta. Pyöräilijöitä ei juuri näkynyt. Eräässä kadunkulmassa tutkimme karttaa ja siihen sattui tulemaan nuori lehdenmyyjä. Poika oli avulias ja neuvoi reitin. Juttelimme hetkisen ja kun ilmeni että olemme Suomesta, hän riemastui. Kertoi seuraavansa jalkapalloa ja tiesi Jari Litmasen Ajaxin ajoilta sekä muita suomalaisia futaajia

Toukokuussa Saigonissa on ja oli tukahduttavan kuumaa noin + 40˚C. Minullekin, joka yleensä kartan kylmiä paikkoja, tavaratalot ja kahvilat nousivat arvoonsa, niihin piipahdettiin jäähylle. Tavarataloissa oli suuret matkamuisto-osastot. Kiertelimme ja tutkimme, mitä ostaisimme lomamme päättyessä, sillä mitään ylimääräistä tavaraa emme halunneet kantaa mukanamme. Ihastuin helmiäisellä koristeltuihin puulippaisiin ja käsinkirjaillut pöytäliinat olivat myös upeita. Antti ihasteli vietnamilaista puusepäntaitoa ja rupesi jo harkitsemaan teettäisikö tilaustyönä ruokailuryhmän, pöydän ja tuolit. Tummanruskeita, kiiltäväpintaiseksi lakattuja ja eri tavoin koristeltuja pöytiä ja tuoleja olimme nähneet monissa, varsinkin hienoimmissa paikoissa. Ruokailuryhmän olisi saanut Suomeen meriteitse tuotuna 1000 – 1500 eurolla, näin meille kerrottiin tavaratalon osastolla. Heillä oli valmiit luettelot, joista tarkistivat rahtien hinnat kohdemaahan, tosin kalusteita olisi saanut odotella, sillä laivarahti kestäisi kolmisen kuukautta. Epäilin näiden upeiden, hieman massiivisten kalusteiden sopivuutta suomalaiseen olohuoneeseen. Onneksi nyt tätä asiaa ei tarvinnut vielä päättää, ehtisimme tehdä tilauksen paluumatkalla.

Hinnat ostoskatujen pikkuputiikeissa vaikuttivat olevan korkeammat kuin tavarataloissa, mutta tinkiminen kuuluu täällä normaaliin kaupankäyntiin, tavarataloissakin. Hinnoissa voi olla jopa 30 – 50 % tinkimisen varaa! Keskustan taidegallerioista olisi voinut ostaa Van Gogh’n, Picasson, Degas’n ja monen muun kuuluisan taiteilijan teoksia taitavasti tehtyinä kopioina.

Kävimme ainoastaan yhdessä museossa, sotamuseossa. Sekin hyvitykseksi Antille, kun ei päässyt näkemään tulopäivänämme pidettyä "sotavuosipäiväparaatia". Muut museot jätimme suosiolla toiseen kertaan. Sotamuseon pihamaalla oli USA:n jälkeensä jättämää sotakalustoa; hävittäjälentokoneita, taisteluhelikopteri, tankkeja... Ihmiset kiipeilivät panssarivaunuissa ja helikopterissa, jotkut halusivat ikuistaa itsensä taisteluhelikopterin ohjaamossa ja jonot kuvauspaikalle muodostuivat pitkiksi. Museossa oli paljon sota-aiheisia maalauksia ja kammottavia valokuvia sota-ajan kärsimyksistä. Oli valokuvia napalmin aiheuttamista tuhoista ja myrkkyjen käytön vuoksi kehitysvammaisina syntyneistä lapsista. USA:n ilmavoimat levittivät voimakasta "agent orange" -nimistä kasvituhomyrkkyä tuhotakseen kasvillisuuden, jotta löytäisivät vihollisensa viidakon suojista ja estääkseen heidän piiloutumisensa kasvillisuuden sekaan...

Tutustuimme keskustan nähtävyyksiin jalkaisin. Ranskalaisuus näkyy vahvasti Saigonin katukuvassa; puiden varjostamat jalkakäytävät, koristellut takorautaiset katulyhdyt, kahvilat ja jopa kahviloiden ja ravintoloiden nimet. Rapeat ja kuohkeat patongit ja suussa sulavat konditoriatuotteet ovat täysin ranskalaista tasoa, esimerkiksi patongin saa 4000 dongilla eli neljänneseurolla. Kaupunki on siisti ja "järjestys hyvä". Kerjäläisiä tai kaupustelijoita tavattiin vain syrjäkujilla. Kaupungissa on jotain vanhaa, mutta samalla myös uutta, tehokkuutta, modernia teknologiaa ja hillitöntä yrittämistä, uudistumista ja eteenpäin pyrkimistä.

Lentoa edeltävänä päivänä kysyimme hotellin vastaanotosta lentolippuja Con Daolle. Ei ollut! Puhelinrumban jälkeen saarelle ja matkatoimistoon, menimme Saigon Tourist Officeen kysymään lippuja. Ja edelleenkin monen puhelun ja monen tunnin jälkeen, saimme lippumme. Ne oli kyllä toimittu hotelliimme, mutta siellä ei tiedetty asuvan meidän nimisiä henkilöitä!

Aasian maissa matkustellessamme olemme oppineet, että kaikkeen mahdolliseen "sekaannukseen" täytyy varautua. Helpotkin asiat voivat mennä pieleen. Asiat kyllä järjestyvät, mutta itse täytyy varmistaa asioiden hoituminen haluamallaan ja sovitulla tavalla. Malttia ja aikaa - joustovaraa tarvitaan.

Toisen illan juhlaohjelmana oli näyttävä esitys vietnamilaisten elämästä jokien ja meren äärellä. Sitä seurasivat taitavat akrobaattinäytökset, muoti- ja tietysti musiikkiesitykset. Seurasimme illan ohjelmaa tuttuun tapaan läheiseltä hienon ravintolan terassilta, hyrrän vierestä, jossa ao dai -pukuiset nuoret neidot tarjoilivat virvokkeita kuumuudesta kärsiville matkailijoille. Aamulla olisi aikainen herätys, matkapäivä Con Daolle.