Etelä-Vietnam matkapäiväkirja: Matka Mui Ne Beachille

Lähdimme matkaan kahden kuljettajan, hotellin isännän ja nuoremman työntekijän kanssa. Miehet olivat hyvillä mielin ja innoissaan. Ajattelin iloisuuden johtuvan tästä yllättävästä ajotilauksesta, pääsivät näin käyttämään uutta autoaan ja saivatpahan vapautuksen normaalista päivätyöstä. Tätä automatkaa varten varustauduin hyvin, mukana oli silkkiliinat ja villapaita. Lääkekuurini oli juuri päättynyt, enkä halunnut vilustua uudelleen. Kerroimme kuskeillemme, että haluamme pitää lounastauon jossain miellyttävässä ravintolassa, pysähtyä ostoksille ennen perille pääsyä ja että koska meillä ei ollut vielä majapaikkaa tiedossa, haluaisimme käydä katsomassa eri vaihtoehtoja ja tehdä valinnan paikan päällä.

Ajoimme rannikolla leveää, uuden veroista valtatietä. Pysähdyimme tien varteen rannalle hieman epämääräisen näköisen ravintolan eteen ja kuskimme ilmoitti, että tässä olisi se lounaspaikka. Mitähän nyt seuraisi, saisimmekohan sopivaa syötävää? Istuimme terassin näköalapaikalle, suojaan auringolta. Kuskimme jäivät ravintolasalin puolelle. Tutkimme ruokalistaa ja löysin itselleni nuudeleita kasvisten kera, Antti valitsi mustekalaa riisillä. Ravintolassa oli jokunen miesasiakas päiväolusilla, mutta pöydillä keräämättömät astiat puhuivat puolestaan, tämä oli ilmeisen suosittu ruokapaikka. Ja kohta saapuikin lisää asiakkaita, kun hieno auto pysähtyi parkkipaikalle ja uusi seurue saapui lounaalle. Ruoka-annoksemme tuotiin nopeasti pöytäämme. Katselin omaa nuudeli-morning glory -annostani hieman pettyneenä, Antti sai tukevan ja herkullisen näköisen mustekala-annoksensa. Grillattua mustekalaa maukkaassa kastikkeessa, se olikin yksi parhaimmista ruuista, mitä hän tällä matkalla oli saanut!

Maisemat olivat upeita, mutta samalla ankeaa katseltavaa. Kaiken puute ja köyhyys näkyi selvästi. Talot olivat kovin ränsistyneitä, useimmat rakennettu 60-luvulla, totesimme sen julkisivujen vuosilukumerkinnöistä. Näyttäviä hautausmaita oli paljon tämänkin tien varrella, isompia ja pienempiä siellä täällä. Hautakummut olivat toinen toistaan komeampia. Yksittäisiä hautoja oli myös talojen läheisyydessä. Ajattelimme, että ihmiset ovat halunneet tulla haudatuksi omille asuinsijoillensa.

Käännyimme valtatieltä Mui Ne’een. Maisema muuttui lähes hiekkaerämaaksi, näimme hiekkadyynejä. Ehkä menisimme sinne päiväretkelle. Aukeilla alueilla tietä oli pyritty suojaamaan aidoilla, jotta tuuli ei juoksuttaisi hiekkaa tielle, silti jouduimme muutaman kerran kiertämään näitä tuulen tuomia hiekkakasoja. Mielenkiinnolla odotin seuraavaa rantakohdettamme, olisiko se kenties keidas hiekkaerämaassa? Saavuimme kalastajakylään ja luonto muuttui vihreäksi. Ajoimme rauhallista kylätietä, jonka varrella alueen hotellit sijaitsevat. Pysähdyimme paikalliseen supermarkettiin ostoksille. Kohta olisimme perillä.

Kuskimme tiesi alueen resortit ja vei meidät ensimmäiseen mahdolliseen majapaikkaan. Nousimme autosta ja pyysimme heitä vielä odottelemaan. Tiedustelimme bungalowia resortin vastaanotosta ja meille kerrottiin, että tilaa on. Pyysimme saada käydä katsomassa ja meidät ohjattiin bungalowiin läpi vihreän puutarhan. Se oli pieni ja siisti rantamökki toisten mökkien rinnalla. Ajattelimme, että tämä ei ehkä ole sitä, mitä halusimme loppulomallemme, siksi jatkoimme matkaamme. Kuskimme ymmärsi toiveemme ja vei meidät seuraavaksi Coco Beach Resortiin. Nousimme autosta ja menimme taas hotellin vastaanottoon kysymään vapaata bungalowia. Kuljimme kapeita laatoitettuja polkuja pitkin keskellä vihreätä trooppista puutarhaa. Bungalowit oli sijoitettu sopivasti palmujen ja pensaiden lomaan rikkomatta rauhallista yleisilmettä. Kävimme katsomassa kahta vaihtoehtoa, puutarhan keskellä ja rannassa. Tiedustelimme heidän tarjoushintaansa viiden vuorokauden oleskelulle. 48 $ yöltä tuntui korkealta, mutta mielestämme olimme sen ansainneet, jäisimme tänne. Valitsimme rantabungalowin, sillä emme voineet vastustaa upeaa maisemaa ja raikkaita merituulia.