Laskeuduimme Hanoin lentokentälle illalla yhdeksän aikoihin. Lentokenttä on siisti ja moderni. Passintarkastus sujui nopeasti, eikä matkalaukkujakaan tarvinnut odotella pitkään. Olimme etukäteen varanneet majoituksen ja kuljetuksen lentokentältä hotellille. Tultuamme tullitarkastuksen läpi huomasimme vastaanottajamme odottavan kädessään kyltti, jossa luki "Mr. Antti Discovery Hotel". Mies ohjasi meidät ulkopuolelle ja pyysi odottamaan hetkisen, auto saapuisi pian. Tämä ystävällinen ja puhelias mies toivotti meidät tervetulleeksi Hanoihin ja kertoi kaupungissa vietettävän parhaillaan "30.4." sodan päättymisen juhlaa. Festivaaleja olisi tiedossa vielä pariksi illaksi, 1.-2.5. vietettäisiin Workers’ Day -juhlaa. Kysyi, mistä olemme kotoisin. Ei tahtonut ensin ymmärtää, mutta lopulta oivalsi ja selitti, että vietnamilaiset ääntävät maamme nimen ranskalaisittain. Ilma tuntui miellyttävältä Bangkokin kuumuuden jälkeen.

Auto tuli ja lähdimme ajamaan leveää ja hyväkuntoista tietä kohti kaupungin keskustaa. Matka sujui nopeasti ja pian tulimme vanhaankaupunkiin. Kuljettaja pysäytti auton ja ilmoitti meidän olevan perillä. Paikka näytti hieman epämääräiseltä. Kadulla oli vain pieni valokyltti, jossa luki Discovery Hotel. Hotellin sisäänkäynti ei ollut kadulta, vaan heti kulman takana hämärältä kujalta. Hotellinjohtaja oli odottamassa saapumistamme ja toivotti tervetulleeksi Hanoihin ja vieraakseen. Kertoi kaupungilla parhaillaan menossa olevista juhlallisuuksista ja oli halukas neuvomaan meille paikat, minne kannattaisi mennä niitä seuraamaan, mutta tietenkin vasta suihkun jälkeen. Hän kantoi laukkumme toiseen kerrokseen ja esitteli huoneemme, siihen kuului oma kylpyhuone lämpimällä vedellä, sekä parveke. Huone ei ollut kaksinen, mutta 13 taalalla emme olleet kummempaa odottaneetkaan.

Virkistäydyimme pikaisesti ja lähdimme ulos, sillä kello lähenteli jo yhtätoista. Piti pistää toimeksi, jos haluaisimme vielä syödä. Hotellinjohtaja näytti kartalta sijaintimme ja kertoi, että tapahtumien keskipisteeseen järvelle olisi vain muutaman minuutin kävelymatka. Pyysi olemaan varovaisia ja osoitti korujani, sillä väkijoukossa voi nykyisin tapahtua kaikenlaista. Otimme hotellikortit taskuihimme ja lähdimme tutustumaan yölliseen Hanoin vanhaankaupunkiin.

Kiertelimme kapeita katuja jonkin aikaa ja päätimme mennä johonkin läheiseen, hyvältä vaikuttavaan ruokapaikkaan. Muistissa oli vielä hyvin, kuinka uuteen kaupunkiin myöhään saapuvat matkalaiset jäävät ilman ruokaa ravintoloiden mennessä kiinni oletettua aikaisemmin.

Ensi näkemältä vanhakaupunki vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Hämärät kadut ja kujat olivat täynnä putiikkeja, ravintoloita ja ihmisiä mopoineen. Kauppiaat ja ravintolat olivat levittäytyneet jalkakäytäville, niinpä jalankulkijat, mopot, polkupyörät ja autot ahtautuivat kaikki kapeille vanhankaupungin kaduille.

Olimme väsyneitä ja palasimme hotellimme kulmille ja menimme viereiseen fast food-ruokapaikkaan. Ruoka ei ollut erikoista, mutta se sai kelvata. Juhlallisuuksien seuraamisen jättäisimme seuraavaan päivään ja menimmekin puolen yön maissa nukkumaan. Takanamme oli vuorokauden mittainen uuvuttava matkustus.

Hotellissamme ei ollut aamiaistarjoilua. Teimme helpoimman valinnan ja menimme viereiseen, tuttuun fast food-ravintolaan aamiaiselle. Tilasin kahvia ja pannukakkua vihannesten kera, Antti halusi teen kanssa paahtoleipää ja leikkeleitä. Pannukakku oli huono valinta, sillä en oikein voi syödä paprikaa ja suurta määrää sipulia, josta tuo pannari lähinnä koostui. Aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille tutustumiskierrokselle. Kaikki mielenkiintoinen vaikutti olevan vanhassakaupungissa ja pienen Hoan Kiem -järven ympärillä.

Kuljimme ruuhkaisia ja kapeita katuja järvelle päin. Eteneminen oli hidasta, silmä tarkkana piti katsoa eteensä ja jalkoihinsa, ettei olisi kompastunut tai tullut mopon töytäisemäksi. Kaupustelijat yrittivät pysäyttää jatkuvasti, eivät tahtoneet ymmärtää, miksemme ostaneet mitään, vaikka heillä oli niin laadukasta tavaraa tai ruokaa myytävänä. Nämä kaupustelijat olivat pyjamapukuisia naisia, jotka kiertelivät conical-hattu päässään kantaen olallaan riun varressa roikkuvia koreja. Näky tuntui uskomattomalta, miten tällaista voi olla vielä 2000-luvulla ja maan pääkaupungissa. Nokkela kaupustelija käytti tilaisuutta hyväkseen havaitessaan uudet tulokkaat kaupungissaan, nimittäin siirsi kantolaitteensa olalleni ja hattunsa päähäni ja sanoi, että nyt saatte hyviä valokuvia, eikä maksaisi mitään. Olimme hieman hämillämme tästä yllättävästä tapahtumasta ja otimme valokuvat, Antistakin conical-hattu päässään! Kuvausrekvisiitta ei maksanut, mutta hyvän tahdon eleenä ostimme pussillisen valmiiksi pilkottua ananasta.

Oli kuumaa, mutta onneksi ei liian tukahduttavaa. Järven rannalla oli vilpoisampaa ja ihmiset viettivät siellä vapaa-aikaansa puiden katveessa. Kävelyteiden varsilla oli paljon suuria ja värikkäitä julisteita. Useissa toistui X ja arvelimme sen liittyvän tulevaan puolueen kymmenenteen suuren kongressin kokoukseen. Luimme tästä kokouksesta ennen matkaamme Helsingin Sanomista. Artikkelissa arvioitiin kokouksen olevan vaikean, sillä maa on nykyisin hyvin korruptoitunut ja valtiolle myönnettyjä kansainvälisiä lainoja oli käytetty väärin, jopa ministeritasolla. Teiden kunnostukseen tarkoitetut miljoonat oli tuhlattu uhkapeliin Macaon kasinoissa.

Rannan tuntumaan, ison risteyksen kohdalle oli pystytetty esiintymislava. Tänne väki kokoontui iltaisin seuraamaan järjestettäviä juhlallisuuksia. Esiintymislavan vieressä oli viisikerroksinen rakennus, jonka jokaisella terassilla näytti olevan ravintola. Menimme viidennen kerroksen ravintolaan lounaalle ja samalla tuumailimme, mistä rakennuksen kerroksesta voisimme parhaiten seurata illan ohjelmaa. Päätimme tulla hyvissä ajoin varaamaan aitiopaikat kolmannen kerroksen ravintolan terassilta. Iltaohjelmaa olisi siis tiedossa.

Kiersimme järven ympäri, jonka jälkeen menimme tuoremehulle hienonnäköisen rantaravintolan terassille. Se oli varakkaiden turistien suosima virkistäytymis- ja kohtaamispaikka. Palasimme hotellillemme levähtämään hetkeksi, ennen kuin lähtisimme seuraamaan Workers’ Dayn ohjelmaa kaupungille.

Illan show oli kansantaidetta. Juhlapukuiset miehet ja naiset lauloivat vuorollaan, ilmeisesti Vietnamin ja sen kansalaisten ylistyslauluja. Lavalle saapuivat vuoroin akrobaatit upeine näytöksineen, opetetut koirat temppuineen ja kaiken huippuna olivat monenlaisia temppuja tekemään opetetut apinat. Kadut täyttyivät entisestään ja ihmiset olivat riemuissaan, kun apinat saapuivat estradille. En ole ennen nähnyt kolmen apinan pyöräilevän areenalla musiikin tahdissa!

Toisen Workers’ Dayn vietimme, kuten edellisenkin päivän, kiertelemällä kaupungilla. Kävimme vanhankaupungin laitamilla marketissa. Se oli uudehko, massiivinen rakennus, edellinen oli palanut maan tasalle. Marketissa oli tarjolla enimmäkseen kankaita ja vaatteita monessa kerroksessa. Vaikutti olevan paikallisten oma ostospaikka ja meidät suorastaan tuijotettiin sieltä ulos. Kaikki kaupat ja ravintolat olivat avoinna, vaikka oli vapaapäivä. Ihmisiä oli liikkeellä paljon ja kaupustelijat tekivät varmaankin hyvän tilin. Edelleenkin hämmästelimme, mitä kaikkea kiertelevät kaupustelijat myivät ohikulkijoille ja jopa suoraan ovelle ravintoloihin tai koteihin. Tarjolla oli tuoretta kalaa, kukkia, vihanneksia ja hedelmiä, taloustarvikkeita, alusvaatteita... Ainoat näkemämme kiertävät mieskaupustelijat olivat ammatinharjoittajia, suutareita ja partureita.

Tietyn ammatin harjoittajat tai liikkeiden pitäjät ovat keskittyneet samalle kadulle. Löysimme kultaseppäkadun, naruntekijänkadun, kenkäkadun, muistolaattojen veistäjien kadun, taidekadun... Kadut on myös nimetty sen mukaisesti, mitä siellä on tarjolla, tosin muutoksia on vähitellen tapahtunut ja kauppiaat vaihtaneet kadulta toiselle, ehkä parempaan kiinteistöön.

Matalat ja hyvin kapeat kerrostalot on rakennettu vieri viereen. Talojen väliin on jätetty vain työntökärryjen levyinen kuja. Talot ovat aika ränsistyneitä, useat ovat olleet hienoja, muisto kiinalaisten ajoilta. Kiinalaiset on häädetty pois vanhastakaupungista 1940-luvulla. Talojen seinustoilla kiertää tiheä ja sotkuisen näköinen sähköjohtovyyhti. Vaikuttaa siltä, että vanhoja johtoja ei ole poistettu, kun uusia on otettu käyttöön. Ovat arveluttavan näköisiä virityksiä, katkenneet johdot roikkuvat ilmassa.

Paikalliset nauttivat ateriansa usein katuravintolassa. Näitä katuköökkejä on paljon ja aina löytyy tilaa nälkäiselle ohikulkijalle. Ruoka valmistetaan kadulla, syödään kadulla muovikipoista matalan muovipöydän ääressä muovijakkaralla istuen. Myös astiat pestään isoissa ämpäreissä kadulla. Länsimaalaista voi hätkähdyttää näin lintuinfluenssan aikaan näky, kun isossa paljussa pestään teurastettuja kananpoikia. Katuköökkien grilleissä kypsyy kokonaisia ankkoja ja sianporsaita.

Kaikki roskat jätetään jalkakäytävän ja kadun väliseen kapeaan kouruun siinä virtaavan veden vietäväksi. Isommat roskat kerätään kasoihin kadun varrelle. Rotat käyvät nappaamassa osansa jätekasoista, kun silmä välttää. Mutta jätehuolto toimii. Isommat roskakasat kerätään pois päivän mittaan, näimme nuoren tytön kulkevan ison jätesäkin kanssa. Iltaisin kymmenen, yhdentoista aikoihin, kun kaupat ja ravintolat sulkevat ovensa tyhjentyneet jalkakäytävät ja kadut harjataan puhtaiksi.

Aivan hotellimme kulmilla oli backpackereiden ja expattien suosittu kokoontumispaikka, katubaari. Joskus joku turistikin uskaltautui istumaan kadulle matalille muovijakkaroille nauttimaan baarin hanaolutta 2000 dongin eli noin 12 sentin hintaan. Mielenkiintoinen ja värikäs kaupunginosa. Siinä kadulla istuskellessa ja katsellessa ihmisten menoa, tuli tunne, että aivan kuin elokuvissa! Koko ajan tapahtui. Tuntui, kuin aika olisi täällä pysähtynyt.

Toisena Workers’ Dayn iltana kaupunki alkoi rauhoittua ja valmistautua seuraavaan työpäivään. Esiintymislava järven rannalla oli purettu pois. Kulttuurinnälkäisinä halusimme kokea vielä jotain ja se oli vierailu kaupungin jazz-klubilla. Perinteisen jazz-klubin oli perustanut paikallinen musiikkikonservatorion opettaja Minh, joka oppilaidensa ja musikaalisen poikansa kanssa piti jazz-iltoja entisellä jazz-klubilla järven rannalla. Nykyisin jazzia voi kuunnella klubin uusissa tiloissa vanhankaupungin laitamilla ja sinne suuntasimme. Tämä klubi oli katutasossa ja suurista ikkunoista voi hyvin seurata ohikulkevia ihmisiä. Salissa oli ilmastoinnin vuoksi kylmä ja valaistus liian kirkas. Ei ollut perinteinen ja tunnelmallinen jazz-luola, mutta orkesterin jammailu oli loistavaa. Vaihdoimme pöytää aina sen mukaan, missä tuntui olevan lämpimintä. Lopulta päädyimme esiintymislavan viereen, mikä olikin hyvä valinta, oli mielenkiintoista seurata läheltä muusikoiden eläytymistä soolosuorituksiinsa. Rytmit veivät mukanaan. Siinä lämpenin viimein minäkin, tanssiminen ei täällä ikävä kyllä kuulunut tapoihin.

Hotellimme johtaja asui perheineen, vaimonsa ja puolitoistavuotiaan poikansa kanssa hotellin ylimmässä kerroksessa. Jompikumpi oli aina päivystämässä hotellin vastaanotossa. Pienokaisen hoito sujui myös mukavasti siinä päivystyksen yhteydessä. Aina kun tulimme tai menimme, jäimme juttelemaan johtajan, Do’n kanssa. Hän oli nuori, hyvin puhelias ja avulias, antoi monia hyviä vihjeitä matkamme varalle.

Olimme jo jonkin aikaa miettineet omien nettisivujen tekemistä: matkakertomuksia, vinkkejä ja linkkejä omatoimimatkailuun. Nimikin oli jo valmiina "TieKutsuu" – tunnuslauseemme matkoillamme. Olimme päättäneet jo ennen matkalle lähtöä, että teettäisimme käyntikortit ja paidat Vietnamissa. Kysyimmekin hotellinjohtajalta neuvoa, tietäisikö hän miten saisimme parhaiten teetetyksi nuo käyntikortit ja matkailijan käyttöön soveltuvat mukavat paidat. Johtaja innostui kovasti ja sanoi etsivänsä meille sopivat tavarantoimittajat. Siispä sovimme, että lähtisimme heti aamulla etsimään paitaräätäliä ja hän tulisi mukaan oppaaksemme.

Lähdimme hotellilta yhdentoista aikoihin yksityisellä ilmastoidulla autolla. Aikaa olisi runsaasti, oli vain ehdittävä klo 16 alkavaan Water Puppet -esitykseen. Oppaamme kertoi, että hänen luottoräätälinsä työpaja olisi kymmenen kilometrin päässä, menisimme ensin sinne. Ajoimme ulos vanhankaupungin alueelta ja maisemat muuttuivat, tiet leveämmiksi ja talot korkeammiksi, siis kaikin puolin karumman näköisiksi.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme räätälin liikkeeseen. Lyhyen keskustelun jälkeen kuitenkin selvisi, ettei hän pysty valmistamaan meille haluttuja paitoja, mutta saimme uuden osoitteen ja jatkoimme matkaamme sinne. Siinä suositellussa räätälinliikkeessä oltiinkin erikoistuneita valmistamaan erilaisia paitoja monenlaisine brodeerauksineen. Hypistelimme eri kangaslaatuja vertaillen ja pohdimme hintoja. Keskustelut räätälin kanssa käytiin tietenkin vietnaminkielellä ja oppaamme tulkkasi meille tarpeen mukaan. Tämän vaatturin tarjous ei tullut kysymykseen, paitojen valmistaminen olisi tullut liian kalliiksi.

Kertasimme vielä oppaallemme, mitä etsimme ja että haluamme paidat edulliseen hintaan. Hän mietti kuumeisesti ja toisti koko ajan, että minä kyllä etsin teille paidat tai niiden tekijän ja etsin henkilön, joka pystyy tekemään TieKutsuu -brodeerauksen. Tämä tuntui olevan hänelle kunnia-asia ja samalla ehkä mahdollisuus lisäansioihin. Jatkoimme matkaamme, nyt market-alueelle, jossa oppaamme "sisko" piti myyntikojua.

Nousimme autosta ja menimme sisään kauppa-alueelle. Tutkimme paitamalleja kuumassa ja tukahduttavassa ilmassa muovikatoksen alla. Löysimme yhden hyvän, ehkä sopivan mallin, mutta selvisi, ettei isoja kokoja olisi saatavana, tietenkään täällä sirojen ihmisten maassa. Se siitä, halpispaitaa emme saisi marketista! Viereisellä kojulla myytiin riisiä. Isot riisisäkit lojuivat maassa, vierellä vaaka odotti valmiina punnitsemiseen ja kaupantekoon, myyjä oli poissa, mutta kissa piti hiirivahtia. Ilmoitimme, että haluamme lähteä pois tästä tukahduttavasta hallista. Samalla huomasimme siskon istuvan puhelimessa. Meitä pyydettiin palaamaan ilmastoituun autoon odottelemaan, opas itse jäisi vielä selvittelemään pisneksiä. Viimein oppaamme saapui paita kainalossaan ja sisko kintereillään. Kertoivat löytäneensä meille brodeeraajan. Ihmettelimme miksi, eihän meillä ollut vielä paitaakaan. Huvittuneina lähdimme kuitenkin liikkeelle ja päädyimme laitakaupungin kapeille kujille.

Nousimme autosta kolkuttelemaan suljettuja ovia, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Mitähän nyt oli tekeillä? Eivätkös he juuri varmistaneet puhelimitse tämän pisnestapaamisen? Oppaamme katsoi neuvottomana ympärilleen, pyysi meitä vielä odottelemaan ilmastoidussa autossa ja hävisi paikalta sisko mukanaan. Ulkona oli kuuma ja ilmastoidussa autossa kylmä. Janotti ja nälkäkin alkoi tulla. Autonkuljettaja luki ilmeitämme ja käväisi ostamassa meille vesipullon. Istuimme kujalla kylmässä autossa puolisen tuntia. Viimein opas ja sisko saapuivat kyselykierrokseltaan, se ei ollut tuottanut tulosta. Alkoi olla jo kiire nukketeatteriin, niinpä sanoimme, että paitapisnekset riittäisivät tälle päivälle. Veimme siskon takaisin myyntikojulleen ja jatkoimme matkaamme hiljaisuuden vallitessa. Oppaamme lupasi tehdä parhaansa ja vielä selvitellä, missä voisimme teettää haluamamme paidat. Kiitimme mielenkiintoisesta päivästä ja jäimme pois kyydistä järvellä. Ehtisimme vielä syödä jotain ennen Water Puppet -esitystä. Kaiken kaikkiaan kierros oli mielenkiintoinen. Näimme kaupungin uuden osan, joka ei ole läheskään niin kuvauksellinen ja jännittävä kuin Old Quarter.

Ainutlaatuinen vesinukketeatteri kuuluu turistien pakollisiin kuvioihin Hanoissa. Näytöksen teemana oli Hoan Kiem -järveen liittyvä taru, jossa uljas prinssi saa kilpikonnalta kultaisen miekan, jonka avulla pystyisi uhmaamaan ja karkottamaan vihollisen joukot pois. Kiitokseksi taikavoimasta tikari heitettiin takaisin järveen omistajalleen kilpikonnalle. Värikkäiden puunukkien liikkeitä ohjattiin esiripun takaa vaijereiden ja riukujen avulla. Näyttämön, siis vesialtaan vierellä muusikot ja pieni kuoro huolehtivat musiikista. Savu ja tähtisadesuihkut täydensivät esitystä. Vesinukketeatteri oli hieno ja värikäs kokonaisuus. Kannatti käydä. Ensimmäisen luokan liput maksoivat 40 000 dongia henkilöltä ja 60 000 lisämaksulla sai esityksen videointioikeuden. Vielä nykyisinkin ihmiset seuraavat järven pintaa nähdäkseen kilpikonnan, sillä se tuottaisi suurta onnea. Kuuleman mukaan järveen lasketaan ajoittain jokunen kilpikonna...

Päätimme jatkaa matkaamme ja seuraava kohteemme olisi Da Nang, jonne matkustaisimme yöjunalla. Hotellimme johtaja hankki meille junaliput parhaaseen soft sleeper, neljän hengen hyttiin, ilmastoituun makuuvaunuun. Kaupungin ilma oli muuttunut tukalan kuumaksi. Oli jo aika päästä meren äärelle. Pakkasimme tavaramme ja kävimme suositellussa Little Hanoi -ravintolassa nauttimassa todella herkullisen päivällisen vieläpä edulliseen hintaan: kanaa ja vihanneksia, riisiä sweet & sour -kastikkeen kera. Hyppäsimme taksiin kymmenen aikoihin, yöjuna lähtisi klo 23.00.