Lähdimme tutustumaan uuteen kaupunkiin ja etsimään lounaspaikkaa. Hotellimme vieressä oli mielenkiintoiselta vaikuttava kuppila ja istahdimme sinne. Katselimme ympärillemme ja lopulta totesimme, että tilaisimme vain kahvia ja teetä. Saimme juomamme ja kohta meille esiteltiin silkkipainotaidetta. Tutkimme hienoja tauluja, yksi maksaisi kaksi taalaa ja kaksi taulua saisi kolmella. Ostimme kaksi kotiin tuliaisiksi, tulipahan tuettua kotikulmiemme ravintolanpitäjää. Jatkoimme matkaamme kaupungille ja etsimme tiemme taksikuskimme suosittelemaan kahvilaan. Mandarin Café näytti olevan matkailijoiden suosima kohtaamis- ja levähdyspaikka. Tilasimme lounaaksi Antille tofukasvispaistoksen ja minulle banaanipannukakun ilman siirappia tai suklaakastiketta. Annokset olivat herkullisen näköisiä ja suussasulavia. Tosin täytyy kyllä myöntää, että Hoi Anissa hotellimme vastapäisen ravintolan banaanipannukakut olivat vieläkin herkullisempia. Banaanipannarit ovat väsyneen matkailijan pikaruokaa; hyvää, halpaa ja täyttävää.

Ravintolassa oli valokuvanäyttely. Paikan omistajan ottamat erikokoiset valokuvat koreilivat seinillä. Lopeteltuamme ruokailun meillekin tuotiin valokuva-albumit katseltavaksi, josko haluaisimme ostaa jotakin. Mr Cu kävi itse esittelemässä töitään ja toivoi kuvien miellyttävän. Valokuvat olivat upeita ja valinta oli vaikea. Lopulta päädyin hauskaan "ankkoja mopolla torille myytäväksi" ja "aamuaurinko joella" A5-kokoisiin valokuviin. Laskumme Mandarin Caféssa teki viitisen taalaa, sisältäen ruokailun juomineen ja valokuvat.

Auringon laskiessa lähdimme kaupungille seuraamaan iltaelämää. Jokivarsi veti puoleensa magneetin tavoin. Tilasimme aperitiivit katukioskista ja omistajan poika järjesti meille mukavat paikat pienelle aukiolle, josta voisimme katsella jokimaisemia. Oli lauantai-ilta ja paikalliset lähteneet viettämään vapaa-aikaansa. Seurasimme kaarisillan vaihtuvaa väriloistoa mukavan musiikin soidessa taustalla. Eurooppalaiset, etenkin ranskalaiset 60-luvun sävelet viihdyttivät jokivarren yleisöä ja tunnelma vain tiivistyi musiikin vaihtuessa latinorytmeihin. Mukavaa ajanvietettä. Huomasin, että täällä tytötkin juovat olutta treffeillä ollessaan.

Menimme päivälliselle jokivarren kelluvaan ravintolaan. Olimme ehkä hieman myöhässä, ravintola oli täynnä. Onneksemme saimme juuri vapautuneen pienen pöydän. Ravintola oli täynnä päivällisvieraita ja pöydät notkuivat värikkäistä ruoka-annoksista. Lattiat ja pöydän aluset olivat täynnä tyhjiä pulloja ja muuta roskaa. Niin, Pohjois-Vietnamissa on tapana kerätä tyhjät pullot pöydille ja jos ne eivät enää pöydille mahdu, niin ne heitetään jalkoihin. Senkö perusteella laskutetaan? Saimme pöydän hieman syrjästä, mutta hyvä niin, sillä yhtäkkiä tuli rankka sadekuuro kastellen terassilla istuvat asiakkaat. Tarjoilijoille tuli kiire ohjata ruokavieraat suojaan ja kattaa heille pöydät uudelleen sekä pelastaa pehmustetut tuolit sateesta.

Sateen aiheuttaman ylimääräisen työn vuoksi jouduimme odottelemaan tarjoilijaa antaaksemme tilauksemme. Viimein herkulliset annokset tuotiin pöytään. Antti sai pihvinsä ja minä kevätkääryleet kasviksilla. Vastapäätä minua Antin selän takana istui kaksi paikallista nuorta miestä. Minua vastapäätä istuva tuntui tuijottavan taukoamatta. Tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi, mutta ajattelin ettei hän ehkä näe usein sinisilmäistä blondia.

Kun vietnamilaiset juhlivat, se kuuluu ja näkyy. Syödään hyvin ja juodaan. Lauletaan ja pidetään puheita. Mitä enemmän seurueessa on miehiä, sitä enemmän pidetään puheita. Länsimaalaisia asiakkaita ravintolassa oli lisäksemme vain neljän henkilön ryhmä. He istuivat pöydässään silmät pyöreinä kauhistellen illan menoa. Me taasen olisimme halunneet liittyä paikallisten illanviettoon...

Aamulla heräsimme vesisateeseen. Lämmintä oli siinä + 20˚C. Pohjoisessa merellä taifuuni oli sotkenut ilmoja ja nämäkin sateet johtuivat siitä. Otimme kertakäyttösadetakit mukaamme ja lähdimme nähtävyyskierrokselle. Oli vilpoisaa, suorastaan palelimme ja niin tekivät kaupunkilaisetkin. Innokkaat cyclo-kuskit tyrkyttivät kyytiä, mutta halusimme kävellä.

Joen toiselta puolelta puiston laidalta löysimme antiikkikirpputorin. Antti kiinnostui sota-ajan prenikoista ja varsinkin USA:n armeijan jälkeensä jättämistä varusteista. Joukossa oli kuulemma panssarivaunun kuljettajan kypärä ja purettu viuhkamiina. Vietimme pitkän tovin sateisella kirpparilla, koska tapasimme innokkaan "asiantuntijan". Hän kertoi aidan reunalle asetettujen ruukkujen olevan sukeltamalla joen pohjasta nostettuja ja niiden olevan monta sataa vuotta vanhoja. Kuulimme prenikoiden historiaa: oli merkit vallankumoukseen osallistuneille ja kunniamerkit niille, jotka saivat ammuttua USA:n lentokoneen alas. Ostimme muutamia pohjoisvietnamilaisia kolikoita ja Pohjois-Vietnamin armeijan kunniamerkkejä. Antti sanoi niiden olevan todennäköisesti aitoja kun taas 100 – 1000 vuotta "vanhat" potit olivat epäilemättä väärennöksiä.

Lounaan nautimme Lonely Planetin suosittelemassa kuuromykkien ravintolassa. Paikka oli vaatimaton ja siellä oli jokseenkin hyvää ruokaa tarjolla edullisesti. Kirjoitimme tilauksemme paperilappuselle, jonka kuuromykkä isäntä, keski-ikäinen mies kävi noutamassa. Nuorempi tyttö toimitti ruokamme pöytään. On omistajan vaimo, kertoi silkkitauluja kaupusteleva nainen, iski silmää ja naurahti. Seinillä koreilivat matkailijoiden tussilla raapustamat terveiset ja suositukset. Minäkin kirjoitin omamme "www.TieKutsuu.fi".

Jatkoimme matkaamme sotamuseoalueelle katselemaan ja kuvaamaan tankkeja. Tankkien edustalla olevissa kylteissä kerrottiin kuinka etelävietnamilaiset "puppet soldiers" olivat heikompia ja lopulta hävisivät sodan. Torjuimme cyclo-kuskien tarjoukset ja kävelimme tihkusateessa keisarilliseen kiellettyyn kaupunkiin, joka on liitetty Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1993. Kielletyn kaupungin porteilla katsoimme pitkiä jonoja, turisteja oli paljon liikkeellä. Matkailijat sulautuvat Huessa kaupungin vilinään, heihin törmäsi ainoastaan kuuluisimmilla nähtävyyspaikoilla, kuten kielletyssä kaupungissa. Palatseja ja pyhättöjä on nähty tarpeeksi, emmekä halunneet jonottaa, siispä lähdimme takaisin hotelliimme päivälevolle. Pyysimme hotellimme vastaanottovirkailijaa varaamaan soft sleeper -junaliput Hanoihin seuraavaksi päiväksi.

Illalla kävelimme kaupungilla ja istahdimme paikallisten ruokapaikkaan päivälliselle. Ravintola toimi myös matkatoimistona ja lueskelimme matkakertomuksia ja -esitteitä siinä syödessämme. Oli sunnuntai-ilta ja kaupungilla hiljaista. Hue vaikutti rauhalliselta ja sivistyneeltä kaupungilta, jotenkin suurkaupunginomaiselta. Kiertelimme kaupungilla ja istahdimme vielä iltaoluelle paikallisten suosimaan ravintolaan. Sielläkin oli matkatoimistopalveluja tarjolla. Yhdeksän aikoihin huomasimme kauppiaiden ja ravintoloiden sulkevan vähitellen liikkeitään. Oli hiljaista ja ajattelimme jo lähteä, kun yhtäkkiä baariin saapui kaksi miestä ja pikkupoika puhuen suomea! Tulivat kuin kotiinsa. Ottivat oluet kylmäkaapista ja kohta pöytä oli koreana. Istuimme loitommalla, mutta emme voineet olla kuulematta seurueen puheita. Siispä tervehdimme heitä.

Toinen miehistä tuli pöytäämme ja oli ihmeissään. Oli asunut alueella useita vuosia ja sanoi, että näillä seuduilla ei suomalaisia tapaa. Tänään oli ollut poikkeuksellinen päivä, sillä hän oli tavannut kaupungilla aiemmin neljä suomalaista ja nyt meidät. Kertoi työskennelleensä useissa kehitysyhteistyöprojekteissa eri puolilla Aasiaa UM:n toimeksiannosta, viimeksi Indonesiassa ja nyt muutaman vuoden Vietnamissa. Oli avioitunut filippiiniläisen naisen kanssa ja heillä on kaksi lasta.

Luulimme, että olisi jo sulkemisaika, mutta ravintolaan saapui lisää asiakkaita. Nuoria moottoripyörätaksikuskeja tuli iltapalalle työpäivän päätteeksi, joillakin tyttöystävä mukanaan. Sitten kaupunkimaasturi pysähtyi ravintolan eteen ja lisää suomalaisia astui sisään. Tervehdimme komennusmiehen vaimoa ja seuralaisia, kotiopettajaa ja hänen vanhempiaan. Hetken kuluttua komennusmies perheineen lähti, sillä lapsilla oli jo nukkumaanmenoaika. Liityimme suomalaisten seuraan. Ravintolan emäntä siirsi tyhjentämämme olutpullot vaivihkaa pöydänjalan viereen.

Pöydässä oli iloinen tunnelma. Isä ja äiti olivat päättäneet tulla tapaamaan tytärtään tähän "tuntemattomaan" ja eksoottiseen maahan. Tytär oli järjestänyt heille antoisan Vietnamin kiertueen ja he olivat ihastuksissaan. Eivät ehkä olisi muuten tulleet maahan ollenkaan. Mainitsivat erityisesti Dalatin ja siellä tekemänsä retken moottoripyörillä Easy Riders -oppaiden kanssa. Olivat tyytyväisiä matkaansa ja voisivat palata hyvillä mielin takaisin Suomeen, sillä tytär voi hyvin. Vietnam on turvallinen ja ystävällinen maa.

Kotiopettajatar, nuori nainen, oli huomannut ilmoituksen, jossa haettiin Vietnamiin kotiopettajaa kahdelle alle kymmenvuotiaalle lapselle ja oli päättänyt ottaa UM:n toimen vastaan. Eikä ollut katunut kertaakaan. Lapsilla oli suomalainen kotiopettaja, jotta he säilyttäisivät ja kohentaisivat isänkieltään, suomea. Poika oli jo koulussa ja puhui neljää eri kieltä. Työ ja viettämänsä aika lasten kanssa on ollut hauskaa ja antoisaa. Sanoi, että elämä vietnamilaisessa kulttuurissa oli hyvin mielenkiintoista. Täällä täytyy osata suhtautua ja mukautua henkien vaikuttavaan suureen voimaan, monille vietnamilaisille se on arkipäivän todellisuutta.