Meille oli varattuna liput klo 16.55 lähtevään junaan. Tulimme Huen rautatieasemalle hyvissä ajoin, ja meidät ohjattiin odotussaliin näytettyämme lippumme. Kun saavuimme, sali oli lähes tyhjä. Eräs mies soitti saksofonia ja istuimme kuuntelemaan miellyttäviä säveliä. Pian saksofonisti tuli luoksemme juttelemaan. Antoi houkuttelevan majoitustarjouksen Hanoin vanhassakaupungissa sijaitsevaan hotelliin. Uudistetussa hotellissa olisi hienot huoneet. Kylpyhuone kuumalla vedellä, satelliitti-tv -kanavat, internetyhteydet ja oma parveke edulliseen 10 - 15 $ huonehintaan. Mietimme kovasti kannattaisiko vaihtaa tuttu Discovery Hotel tähän loistavalta kuulostavaan hotelliin. Emme vaihtaisi. Hotellinjohtaja oli nähnyt paljon vaivaa puolestamme ja oli varmasti jo työstänyt käyntikorttiasiaammekin. Meitä odotettaisiin Discovery-hotelliin.

Odotussali alkoi täyttyä hiljalleen. Edessämme istui liikemies salkkuineen. Yhtäkkiä huomasimme vain salkun olevan paikalla. Sanoin Antille, että nyt kannattaisi siirtyä syrjemmälle. Kuka nyt salkkunsa haluaisi jättää vartioimatta? Menimme perimmäiseen nurkkaukseen seuraamaan tilannetta ja löysimme tuon liikemiehen rauhaisasta nurkkauksesta puhumassa kännykkäänsä. Palasimme turvallisin mielin odotuspaikoillemme.

Viimein salin ovet avattiin ja pääsimme laiturille odottelemaan junaa. Ihmiset tekivät viimehetken ostoksiaan laiturialueen kioskeissa ja matkamuistomyymälöissä. Laskimme kantamuksemme maahan ja odottelimme. Paikalle tuli nuori saksalainen mies ja pyysi meitä pitämään silmällä matkatavaroitaan, kun käväisisi WC:ssä. Lupasimme pitää vahtia. Anttikin halusi hetken kuluttua käväistä. Sakemanni oli kauhistunut tavatessaan laukkuvahdin aseman WC:ssä, mutta oli helpottunut heti kun sai kuulla, että matkatavarat olivat hyvissä käsissä. Yksin matkatessa on omat vaikeutensa. Kenen kanssa jakaa kaikki matkakokemukset, sillä niitä on usein vaikea kuvailla. Tai kenen haltuun voisi jättää matkatavarat asioiden hoitamisen ajaksi? Matkailija yleensä tunnistaa matkailijan ja voi pyytää apua periaatteella "kaveria ei petetä". Pettymyksiäkin voi sattua, kuten Sarahille junamatkalla Saigonista Da Nangiin, jolloin hänen matkatavaroistaan varastettiin digikamera.

Dietrich on kotoisin kuuluisimmasta saksalaisesta yliopistokaupungista, Heidelbergistä. Hän oli ottanut selville, että Heidelbergissä käy vuosittain yhtä monta turistia kuin koko Vietnamissa! Kertoi olevansa ensimmäistä kertaa Vietnamissa, Aasian maista vain Thaimaa oli ennestään tuttu. Kertoi olevansa positiivisesti yllättynyt. Maa on erilainen, kuin hän oli odottanut. Kulttuurillisesti hyvin mielenkiintoinen, saanut vaikutteita niin laajalti, ranskalaisilta, kiinalaisilta, neuvostoliittolaisilta ja amerikkalaisilta.

Viimein junamme saapui laiturille. Jo kaukaa näimme, että veturin puskurissa koreili isoin kirjaimin "Doi Moi". Vitsikästä. Vietnamin uudistamispolitiikan, doi moin, lanseerauksen myötä vuonna 1986 kansalaisten mahdollisuutta yrittäjyyteen laajennettiin asteittain ja maan ovet avattiin vähitellen myös matkailulle. Tämä näkyy ja tuntuu edelleenkin ihmisten innokkaana yritteliäisyytenä, tavoitteena rikastua. Doi moin viestiä välitetään edelleenkin kylästä ja kaupungista toiseen, vain punaliput puuttuvat.

Hyppäsimme junaan ja etsimme paikkamme "soft sleeper"-neljän hengen hytistä. Yöseuralaisinamme alasängyillä olivat vanhempi tukeva ranskalainen mies ja paikallinen liikemies. Vietimme muutaman tunnin vaunun käytävällä seuraten maisemia, istumapaikkojahan ei ollut. Alkoi hämärtää. Ohitimme loputtomia riisipeltoja, näimme lasten leikkivän radan vieressä olevissa pienissä lammikoissa, karjaa noudettiin laitumelta, talojen edustalla hoidettiin kasvitarhaa...

Junavirkailijat kulkivat käytävällä koko ajan. Eräälle luovutimme junalippumme, joihin oli kirjoitettu ”"foreigner" ja saimme tilalle matkustajakortit. Meille tarjoiltiin lämmin ilta-ateria ja kiertävä tarjoilija hoiti juomien myynnin. Vietnamilainen hyttiseuralaisemme valitsi ja osti iltajuomakseen lämmintä olutta. Ihmettelin sitä hieman, mutta ehkäpä hän ei ollut tottunut huurteisiin virvokkeisiin. Ravintolavaunua ei tässä junassa ollut. Illan juomat kannatti ostaa kerralla, sillä ei ollut tietoa tulisiko myyjä uudelle kierrokselle.

Tarjolla oli Tigeriä, 333:ta ja Hanoi-olutta. Merkistä riippuen tölkki maksoi 7 000 - 9 000 dongia. Olut, bierre tai bia, on Vietnamissa hyvää. Muistamme ainoastaan Lang Co Beachillä maistamamme Huda-oluen, joka mielestämme oli vetistä. Paikallisissa panimoissa valmistetaan omia olutmerkkejä; Festival, Saigon, Hanoi, Larue, Large… Tiger, Heineken ja Fosters ovat nimekkäämpiä ja hintavampia kansainvälisiä oluita. Kaikkein halvinta olutta on Bia Hoi -tynnyriolut, josta paikalliset maksavat vain muutamia senttejä lasilta! Ostimme molemmille tölkit Tigeriä ja 333:ta. En tunne oluita, kuulun paremminkin viininlipittäjiin, mutta aina rankan päivän jälkeen ensimmäinen huurteinen maistuu hyvälle. Ja viiniähän täällä ei ole juuri tarjolla. Antti on enemmän olutihminen ja pitää erityisesti 333:n riisiin vivahtavasta hieman bitteristä mausta. Tiger taas on hyvin samankaltaista kuin useimmat suomalaiset keskioluet.

Länsimaiset matkailijat tuntuivat olevan hyvin epävarmoja. Viereisen hytin matkustajat tulivat kysymään meiltä voisiko junassa tupakoida. Viittasimme vaunun eteistilaan, jossa olimme huomanneet tuhkakupit ja joidenkin käyneen siellä tupruttelemassa. Myöhemmin illalla junavirkailija tuli taas kierrokselle. Viereisessä hytissä syntyi pienoinen hämminki, sinne oli kokoontunut suuri joukko matkaajia pelaamaan tai muuten vain viettämään aikaa. Hyttiin kuulumattomat tulivat heti ulos vaivautuneen näköisinä. Virkailija pyysi naurahtaen heitä jatkamaan mitä olivatkaan tekemässä ja jäi oviaukkoon juttelemaan hetkeksi. Pian iloinen nauru kantautui käytävälle.

Kymmenen aikoihin kipusimme yläpedeillemme nukkumaan. Vietnamilainen liikemies oli jo syvässä unessa. Ranskalainen herra luki kirjaansa ja siirtyi kohteliaasti käytävälle, kun kipusin yläpedille. Saimme jälleen makoisat yöunet päällysvaatteisillamme lämpöisten peitteiden alla. Pipoja ei tarvinnut ottaa esille.