Heräsimme junan käytävältä kantautuvaan vietnamilaiseen musiikkiin. Oli vielä pimeää. Aikataulun mukaan saapuisimme Hanoihin klo 4.30. Laskeuduimme yläpedeiltämme ja siirryimme käytävälle. Kanssamatkustajamme olivat jo jalkeilla. Saimme junalippumme takaisin matkustajakortteja vastaan. Lähestyimme kaupungin keskustaa. Liikennettä ei juurikaan ollut, mopoilla ja polkupyörillä toimitettiin isoja lasteja tuorevihanneksia toreille myytäväksi.

Saavuimme Hanoihin 45 minuuttia aikataulusta jäljessä. Pääteasemalla junaan nousi taksipalvelujen välittäjiä. Emme halunneet heidän palvelujaan, vaan astuimme laiturille ja lähdimme kulkemaan asemarakennukselle päin. Pian vierellemme tuli nuori mies tarjoten taksia, se odottaisi ihan lähellä. Hyväksyimme tarjouksen. Mies otti toisen raskaan matkakassimme olalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Ihmettelimme minne olimme menossa, sillä asemarakennus oli toisaalla. Mies vastasi, että taksi odottaa toisella parkkipaikalla. Kohta peräämme juoksi asemavirkailija pyytämään junalippujamme. Kontrolli toimii! Raahasimme kapsäkkejämme melkoisen matkan yli kiskojen ja lopulta tulimme taksin luo. Oli aikainen aamu ja sopiva hetki mennä Lenin-puistoon seuraamaan kaupunkilaisten aamukuntoilua. Taksikuski odotti ohjeitamme ja kerroimme toiveestamme käväistä matkan varrella aamuvoimistelulla. Emme yllättyneet, kun sisäänheittäjä tuli mukaamme. Hän halusi tulla oppaaksemme puistoon.

Saavuimme Lenin-puiston porteille. Parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä, sillä puiston edusta oli täynnä moottoripyöriä. Liityimme ihmisvirran mukaan. Aamuinen Hanoin ilma oli ihanan raikas. Sulkapallokenttien rajat oli maalattu asfalttiin ja siellä pelattiin jopa ilman verkkoa. Vanhempi pariskunta pallotteli taitavasti, olivat harrastaneet lajia ilmeisesti vuosikymmenien ajan. Antti ihasteli nuorten taidokasta peliä. Rytmikäs musiikki voimistui koko ajan kulkiessamme kohti puiston keskustaa. Kovaääniset oli sijoitettu kukkapenkkeihin tai nurmelle, niistä kuului suorastaan korvia särkevät rytmit ja ohjeet aamuvoimisteluun. Naiset olivat muodostaneet erikokoisia voimisteluryhmiä ja niitä oli joka puolella. Pojat pelasivat jalkapalloa. Miehet kävelivät ja jotkut hölkkäsivät puiston reittejä pitkin. Vaikutti siltä, että kaikki lähialueen kynnelle kykenevät olivat tulleet puistoon ja heillä oli hauskaa.

Olimme perillä Discovery-hotellissa heti kuuden jälkeen. Siellä meitä jo odoteltiinkin. Kaivoimme matkatavaroistamme Huen kaupungista ostamamme tuliaisen, pehmokoiran perheen pienokaiselle. Oli mukava päästä takaisin Hanoihin, paikka tuntui jo tutulta. Emme saaneet tuttua huonettamme, vaan iloksemme isomman ja viihtyisämmän hotellin ylimmästä kerroksesta. Aamiaisen jälkeen otimme parin tunnin nokoset, sillä yöunet olivat jääneet lyhyiksi. Herättyämme selvittelimme hotellinjohtajan kanssa käyntikorttiasiaamme ja saimme sen lopulliseen muotoonsa. Kerroimme, että olimme onnistuneet teettämään haluamamme matkailijan paidat. Hän tiedusteli hintaa ja sanoi, että teimme hyvät kaupat. Ei näyttänyt ainakaan ulospäin pettymystä, vaan hymyili tuttuun tapaansa.

Suunnittelemallemme Halong Bayn -retkelle ei olisi vielä asiaa, sillä taifuuni jylläsi edelleen Etelä-Kiinan merellä. Taifuuni oli yllättäen muuttanut suuntaansa ja kalastusalukset olivat joutuneet kovan myrskyn keskelle jopa 1000 kilometrin päässä rannikolta! Da Nangista, joka on suuri kalastuskaupunki, oli ilmoitettu 230 kalastajan olevan kateissa. Hotellinjohtaja lupasi seurata tilannetta ja kertoa heti hyvät uutiset. Ei halunnut huolestuttaa meitä, mutta Da Nangissa oltiin varmasti paniikissa. Voi olla, ettemme pääsisi Halong Bayhin ollenkaan.

Lähdimme videokameran kanssa kaupungille ja otimme cyclo-kyydin. Mahduimme nipin napin istumaan siinä yhdessä, kuskilla oli varmaankin kova urakka kuskata meitä, noin 140 kilon lastia. Kuski itse oli heiveröinen 27-vuotias, naimisissa ja yhden lapsen ylpeä isä. Hän selosti ja esitteli nähtävyyksiä heikohkolla englannin kielellä. Cyclosta käsin oli hyvä ja helppoa videoida kadun värikästä elämää. Kiertelimme vanhankaupungin alueella ja lopulta tulimme hienostokaupunginosaan, oopperatalolle. Se on vietnamin kielestä käännettynä "talo huutaa kovaa". Rakennus on ranskalaistyylinen ja arvokkaan näköinen. Valitettavasti ei ole esityksiä tällä viikolla, kertoi Antti palatessaan oopperan lippukassalta. Maksoimme cyclo-kyydin ja jatkoimme kiertelyä jalkaisin. Kävimme tutkimassa parin teatterin ohjelmatarjontaa, mutta näytökset eivät olleet mielestämme kovin houkuttelevia.

Saavuimme ahtaalle torialueelle, missä oli kaikkea tarjolla. Tiskeiltä myytiin vaatteita, leluja ja ruokaa. Tuorevihanneksia, raakaa lihaa ja muita elintarvikkeita. Haju oli tukalassa ilmassa etova, eikä kuumien grillien tarjonta houkutellut. Kaupustelijat kiertelivät ja möivät matkamuistoja. Olisin halunnut ostaa vihreän kypärän, miesten hellehatun mu coin, mutten jaksanut jäädä tekemään kauppoja torialueen tukalassa ilmassa, voin pahoin. Noita vihreitä miesten hellehattuja käytetään edelleenkin hyvin yleisesti Pohjois-Vietnamin alueella. Se on kuulunut pohjoisen joukkojen asepukuun punatähdellä varustettuna sodan aikana ja itse Uncle Hokin on sitä käyttänyt.

Päädyimme päiväkierrokseltamme hotellimme kulmille ja päätimme istahtaa oluelle backpackereiden kokoontumispaikkaan, kadulle. Toivoimme, että säästyisimme vatsataudilta, sillä katubaarissa oli tapana nauttia hanaolutta eli Bia Hoita, jota laskettiin epämääräisen näköisistä tynnyreistä kohtalaisen puhtaisiin laseihin. Iso lasillinen yllättävän hyvää olutta maksoi 12 senttiä.

Pizzaa teki jo mieli, siispä menimme päivälliselle järven rannalle italialaiseen ruokapaikkaan. Valitsimme pienen pöydän syrjemmältä, keskeltä salia emme olisi pöytää saaneetkaan, sillä sinne oli katettu pitkä pöytä perhepäivällistä varten. Kolme sukupolvea oli kokoontunut ravintolaan hyvän ruoan pariin. Tarjoilijat seisoivat asennossa valmiina toteuttamaan vieraidensa toiveet. Olivatkohan he paikallisia arvohenkilöitä tai paikan omistajia? Meidätkin huomattiin ja saimme ohimennen tehtyä tilauksemme, pizzaa molemmille. Italialaista viiniäkin olisi ollut tarjolla, mutta kalliin hinnan vuoksi jätimme sen väliin. Viimein kunniavieraat poistuivat ja tunnelma ravintolassa vapautui silmin nähden. Pizzat olivat herkullisia. Jälkiruoaksi meille tarjottiin paikallista erikoisuutta, yrteillä maustettuja viinoja. Maistoimme ginsengjuurisnapsit kohteliaisuuden vuoksi. Emme tohtineet maistaa lisää pöytään jätetyistä pulloista, vaikka ne olivat siinä maistiaisia varten. Halusimme vielä kierrellä kaupungilla.

Päivällisen jälkeen suunnistimme taas Hanoin mielenkiintoisimpaan ja suosituimpaan baariin. Kadulle, samaan paikkaan, jonne olimme piipahtaneet iltapäivällä. Ihmisiä oli paljon, paikallisia ja matkailijoita, he olivat levittäytyneet jalkakäytävältä kadulle. Löysimme vapaata tilaa ja saimme varattua itsellemme matalat muovijakkarat joilla istuimme, yhden jakkaran laitoimme pöydäksemme. Tutustuimme kahteen australialaiseen hotellialalla toimivaan liikemieheen. Edustavat hienostohotelliketjua ja myyvät palveluitaan paikallisille vaikuttajille ja yrityksille. Hotelliketjun johtaja Collen asuu Bangkokissa ja oli nyt työmatkalla avustamassa paikallista johtajaa Darrylliä uuteen tehtäväänsä. Olivat tulleet iltaoluelle liikeneuvottelujen jälkeen ja pukeutuneet hyvin asiallisesti, business-tyyliin. Collen tokaisi vitsikkäästi, ettei ollut koskaan nähnyt niin paljon naisia liikkeellä pyjamissaan kuin täällä Hanoissa!

Juttelin ohimennen suomalaisen nuoren miehen kanssa, joka sattumalta käväisi katubaarissa. Kertoi toimivansa englannin kielen opettajana Hanoissa. Opetus sujui kuulemma hyvin, tosin syrjäseuduilta tulleet oppilaat olivat hyvin ujoja. Oli päässyt matkustelemaan ja jälleen kuulin kehuttavan Dalatia. Aikoi tutustua lähimaihin täällä ollessaan, seuraavaksi Burmaan, jonka nykyinen nimi on Myanmar. Sanoi viihtyneensä hyvin tässä maassa, vietnamilaiset ovat hyvin huumorintajuista ja vitsikästä kansaa.

Halusimme nähdä Hanoin ympäristöä ja pyysimme hotellimme johtajaa järjestämään meille päiväretken. Ja sehän järjestyikin helposti. Saisimme käyttöömme tutun ilmastoidun auton kuskeineen ja oppaaksi hotellimme johtajan vaimon. Lähdimme liikkeelle kymmenen maissa ja suuntasimme ensiksi kaupungin laitamilla sijaitsevaan silkkikylään. Kylässä on erikoistuttu silkinkudontaan ja silkkivaatteiden valmistukseen. Liikkeistä voi käydä valitsemassa valmisvaatteita tai teettää mieleisensä mittatilaustyönä. Ostimme molemmille isot silkkiset pussilakanat ja minä sain valkoisen pyjaman. Tulimme ulos silkkiliikkeestä ja istahdimme puiden varjoon teelle. Oppaamme oli puhelias ja kertoi sydäntään lähellä olevista asioista. Hän oli nuori äiti ja samalla nuoren yrittäjäperheen jäsen tässä kalliissa pääkaupungissa. Vietnamissa kuulimme usein sanottavan, että ostakaa, teillä länsimaalaisilla on rahaa tai että teillä on kaikki asiat niin paljon paremmin. Niin oppaammekin ajatteli ja kehotti silkkiliikkeessäkin tekemään paljon ostoksia.

Keskustelumme siirtyi ruokaan. – Vietnamissa possut ovat pieniä, mutta teillä länsimaissa varmasti suuren suuria, aloitti oppaamme. Kerroimme, että nykyisen terveysintoilun ja vähärasvaisen ravinnon suosion takia possumme ovat laihoja. Eivätkä ne täkäläisetkään possut kovin pieniltä vaikuttaneet. Olin edellisenä päivänä nähnyt kaupungin keskustassa mopolla kuljetettavan kokonaista sianruhoa. Kerroimme myös, että suosimme elintarvikkeiksi stressittömiä vapaana käyskennelleitä eläimiä, kuten kanoja. Oppaamme innostui ja sanoi, että täälläkin on myynnissä vapaita kanoja. Ne maksavat 5 $ kun taas laitoskana maksaa 1,5 $. Ulkomaalaisilta peritään moninkertainen hinta toreilla ja kaupoissa. Ehkäpä se on hyväksyttävääkin, sillä hinnat Vietnamissa ovat vain murto-osa verrattuina Euroopan hintoihin.

Päivän aikana saimme kuulla monta kertaa, kuinka elämä kaupungissa on kallista. Täytyy tehdä kovasti töitä ja säästää, jotta saa hankituksi moottoripyörän ja asunnon. He olivat miehensä kanssa ansainneet kaiken itse, hänkin oli tehnyt kolmea työtä ennen avioitumistaan, jotta saisivat alkupääomaa hotellin perustamista varten. Nyt heillä oli jo mopo- ja kotiasiat järjestyksessä, mutta lapsen yksityiskoulua varten pitäisi säästää, sillä kaikki joilla vain on mahdollisuus, haluavat laittaa lapsensa saamaan parempaa opetusta. Niin, moottoripyörä täytyy ehdottomasti jokaisen vietnamilaisen pisneshenkilön hankkia, polkupyörällä liikkuminen ei anna uskottavaa kuvaa liiketoimien tilasta.

Vietnamissa ihmiset ovat köyhiä ja palkat alhaiset. Hänen äitinsä oli toiminut opettajana, kuukausipalkka oli ollut 120 $. Nykyisin hän oli eläkkeellä ja sai 70 $ kuukaudessa. Naiset pääsevät eläkkeelle 55- ja miehet 60-vuotiaina. Työntekijöillä on normaalisti kaksi viikkoa kesälomaa, opettajilla ja koululaisilla kaksi kuukautta, yrittäjillä silloin kun taloudellinen tilanne sen sallii.

Silkkikylästä suunnistimme kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan Ho Chi Minh Trail -museoon. Siirryimme kehätieltä kapealle kylätielle, jonka varrella oli pienteollisuushalleja. Kenkätehtaita. Niitähän Vietnamissa on paljon. Siellä, ankeissa olosuhteissa, etenkin naiset tekevät työtä pienellä palkalla. Käännyimme pienemmälle tielle ja ohitimme viljelysmaita. Pian saavuimme laajan puiston ympäröimään museoon.

Museon sisääntuloaulassa oli koko seinän laajuinen kuparinen seinäveistos aiheena tietenkin Uncle Ho. Hänen syntymäpäiväänsä juhlittaisiin maassa 19.5. Kukaan ei tuntunut tietävän tai muistavan hänen kuolinvuottaan 1969, sillä Uncle Ho elää edelleen ihmisten mielissä. Museossa oli esillä kaikenlaista sotaan liittyvää materiaalia, aseita, kenttälääkärin lääkärilaukku välineineen, vaatteita ja hyvin paljon valokuvia kuvaamassa sodanaikaisia olosuhteita viidakon keskellä. Rappukäytävä oli muutettu seinämaalauksin viidakkotieksi. Reitiksi, joka lopulta toimi kanavana Vietnamin ja Laosin tiheässä viidakossa sotilaiden siirtyessä kohteesta toiseen, sotatarvikkeiden siirtoväylinä, huoltohenkilöstön tienä ja turvapaikkana viidakon suojassa. Tätä viidakkoreittiä eivät amerikkalaisetkaan pystyneet tuhoamaan täydellisesti.

Katselimme kuvia ja sotaesineitä. Eräässä kerroksessa oli yksi sali täynnä sodassa ansioituneiden rintakuvia muistolaattoineen. Oppaamme kertoi, että hänenkin isänsä oli ollut sodassa. Oli viipynyt sillä reissulla kymmenen vuotta. Minkäänlaista viestiä ei ollut tuona aikana rintamalta tullut kotiin, vain hän itse lopulta kymmenen vuotta sodittuaan. Naurahtaen totesi, että veljensä ja hänen ikäeroa on kymmenisen vuotta.

Muita vieraita museossa ei lisäksemme ollut. Ehkä siksi, että paikka sijaitsee syrjässä ja julkisten liikennevälineiden tavoittamattomissa, kaukana keskustasta. Se on harmillista, sillä museo on omalla tavallaan vaikuttava ja näkemisen arvoinen paikka.

Museon jälkeen ohjelmaamme kuului mennä kaupungin toiselle puolelle ruukkukylään. Tulimme kaupungin keskustaan ja halusimme käydä haukkaamassa jotain pientä, sillä lounas oli jäänyt väliin. Ajelimme keskustassa ja näimme monta mahdollista baaria, mutta ne eivät kelvanneet kuskille ja oppaallemme. Viimein päädyimme syrjäiseen paikallisten kahvilaan. Tilasimme kahvia, teetä sekä leipää juuston ja hillon kera. Naapuripöydässä oli miehiä aterioimassa. Oppaamme sanoi, että olivat Etelä-Koreasta. Asuivat viereisessä hotellissa, mutta eivät halunneet maksaa hienon hotellin korkeita hintoja. Saimme juotavamme ja leivät. Meille avattiin uusi sulatejuustorasia ja puolen litran hillotölkki. Oppaamme kokeili leipiä ja toimitti ne takaisin keittiöön. Pian pöytäämme tuotiin lämpimät ja kuohkeat leivät. Maksun hetkellä opas neuvotteli loppusummasta varttitunnin verran ennen kuin pääsivät sovintoon. Ilmeisesti olisivat halunneet laskuttaa koko hillopurkillisen ja juustorasiallisen.

Jatkoimme matkaamme ruukkukylään. Matkaa keskustasta oli yli kymmenen kilometriä. Kylä oli idyllinen ja keramiikan valmistamiseen erikoistunut. Tutustuimme joidenkin liikkeiden tuotantoon, oli kauniita ja houkuttelevia esineitä. Liikkeiden edustalla autoihin pakattiin keramiikkaa. Liikkeitä oli paljon, emme ostaneet tällä kerralla mitään.

Tiellä ruukkukylästä kaupunkiin pysähdyimme esikaupungin lammen rantaan kuvaamaan vesilintuja, ankkojako? Hieno näkymä aivan kaupungin laitamilla. Piti varoa lähellä olevia nautoja ja liukumiinoja.

Juuri ennen kaupungin keskustaan tuloa pysähdyimme. Kuskimme halusi kutsua meidät kotiinsa ja tarjota teetä. Talo oli uusi ja näyttävä. Eteiseen kytketty vahtikoira seurasi tarkasti tuloamme. Perheen vanha äiti siirtyi pois olohuoneesta tullessamme sisään. Kohta uusi teekannu toimitettiin pöytään ja meille kaadettiin kupilliset. Nautimme teetä ja katselimme ajankohtaisohjelmaa laajakulmatelevisiosta. Olohuoneen seinillä oli vietnamilaista taidetta, ornamentein koristeltu katto, valaisimena kuusihaarainen kattokruunu. Peilit avarsivat huonetta mukavasti ja istuimme vietnamilaisilla kiiltäväksi lakatuilla, kauniisti koristelluilla kalusteilla. Kuskin poika lähtisi viemään meidät perille keskustaan. Teimme lähtöä ja vanha äiti tuli paikalle. Kiitimme teestä. Emäntä oli vaiti, ei ehkä tiennyt kuinka meihin olisi pitänyt suhtautua.

Hotellille palattuamme sanoimme meillä olleen antoisan päivän ja johtaja oli tyytyväinen. Tosin vietimme retkestä hyvin suuren osan kaupungin kehäteillä, mutta loppujen lopuksi päivä oli mielenkiintoinen.

Aamiaisen nautimme hotellimme viereen juuri avatussa Café de Paris’ssa. Oli hyvät tarjoilut, mutta kallista. Tilasimme taksin ehtiäksemme Ho Chi Minh Mausoleumille. Ehtisimmekö, sillä paikka oli avoinna vain klo 11 asti. Emme ehtineet, paikka suljettiin tai uusia vieraita ei otettu enää vastaan klo 10.30 jälkeen. Puistoalue oli kaunis ja hyvin hoidettu, mutta Uncle Hon museorakennus harmaa ja massiivinen, neukkutyylinen ruma rakennus. Sinä päivänä oli ilmaisen museovierailun päivä ja päätimme mennä sisään. Ho Chi Minh -museo oli yllättävän mielenkiintoinen. Uncle Hon kootut elämänviisaudet oli sijoitettu taitavasti nykytaiteen lomaan.

Museon sisääntulo teki vaikutuksen. Opaskyltissä kehotettiin vierailijoita miettimään, oppimaan ja noudattamaan Uncle Hon ajatuksia ja hänen esimerkillistä moraaliaan. Hänen ohjeensa puolueelle ja kansalle perustuivat yksinkertaiseen elämään, lahjomattomuuteen ja päättäväisyyteen paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Se aika on vain mennyt ohi, tuonut tilalle doi moin ja oman edun tavoittelun. Asteittainen siirtyminen markkinatalouteen on tuonut mukanaan rahan himon. Köyhä kansa haluaa vaurastua, työtä tehdään paljon ja itseään säästämättä. Uusia liikeideoita etsitään, odotetaan äkkirikastumista. Sosiaaliturva on heikko. Ja kymmenes Great Congress miettii, miten tulisi toimia korruptoituneen ministerin kanssa, joka pelasi ja hävisi valtiolle kehitysapuna myönnetyt tienrakennukseen tarkoitetut miljoonat.

Museossa oli paljon hienoja vanhoja julkaisuja, julisteita ja aikakauslehtiä. Lasten piirtämät kuvat, missä veljeskansat yhtyvät ”Kuuba ja Vietnam lyövät kättä”, pysyvät aina mielessäni. Kiertelimme hallista toiseen ja tulimme suosituimmalle kuvauspaikalle. Aulan päätyseinällä seisoi Uncle Hon suuri, kerroksen korkuinen patsas. Antti otti muutamista pariskunnista valokuvia heidän pyynnöstään ja lopulta saimme itsemmekin kuvatuksi edesmenneen suuren vaikuttajan edustalla.

Museokierroksen jälkeen lähdimme kävelemään keskustan toiselle puolelle, sillä ajattelimme käväistä tänä kansainvälisenä Museon Päivänä vielä Naisten Museossa. Matkan varrella näimme Trung Ngyuen -ketjun kahvilan, päätimme levähtää ja nauttia kupposet. Antti tilasi mustan kahvin, minä rohkenin viimein kokeilla vietnamilaista erikoisuutta, näätäeläimen marinoimaa Chon-kahvia. Niin, kahvinpavut saavat makunsa kuljettuaan näädän ruuansulatuskanavan läpi! Hieman arvellutti. Kahvi oli hyvin vahvaa ja tarjoiltiin pikkuruisessa kupissa, mutta erikoisuus oli maistamisen arvoinen ja hintansa väärtti.

Naisten Museossa Naisten elämää -näyttely oli rakennettu neljään kerrokseen. Mieleenpainuvin osasto oli tietysti se, jossa esiteltiin naisten juhlapukuja sekä vanhoja ja nykyisiä kansallispukuja. Värikkäät vähemmistökansojen puvut olivat myös näyttävästi esillä. Valokuvia oli paljon ja niissä kuvattiin naisten osallistumista raskaisiin ja vaativiin tehtäviin sekä nykyajan tutkimus- ja kehitystyöhön. Kunnioituksella katselimme naisten sodassa ansaitsemia kunniamerkkejä ja haalistuneita naispioneerien valokuvia. Naiset olivat osallistuneet miesten rinnalla maansa puolustamiseen ja rakentamiseen, hoitaneet samalla kodin ja perheen. Vietnam on julistanut olevansa tasa-arvoinen. Naisilla on kyllä hyvät mahdollisuudet opiskella ja sijoittua yhteiskuntaan, mutta riisipelloilla ja suola-altailla naiset tekevät edelleen raskaimman työn.

Palasimme museokierrokselta hotelliimme ja kysyin johtajan vaimolta, mitä kampaajaa hän suosittelisi ja miten sinne löytäisin? Hän lupasi tulla oppaakseni ja lähdimme kävelemään kohti backpackereiden suosimaa kokoontumispaikkaa. Nykyaikainen kampaamo oli ihan siinä katubaarin vieressä, en vain ollut sitä huomannut valtavan ihmisvilinän lomasta. Oppaani selosti tilanteen kampaajalle ja istui odottamaan. Minulta kysyttiin, asunko Hanoissa. Vastasin, että olen lomamatkalla ja samalla minut ohjattiin kampaamon takaosaan.

Yksi kampaamon tytöistä pesi hiukseni ja antoi pää- ja kasvohieronnan. Se tuntui ruhtinaalliselta. Pesun jälkeen siirryin kampaamon puolelle ja istuin peilin eteen. Eräs toinen kampaamon tytöistä tuli luokseni ja antoi rentouttavan hartiahieronnan. Lopuksi kampaamon vanhin, ilmeisesti omistaja tuli luokseni kysymään minkälaisen leikkauksen haluaisin. Olin tyytyväinen lopputulokseen ja koko hoito maksoi 7 $. Tyytyväinen oli myös oppaani, sillä hän sai siinä samalla kulmakarvojen muotoilun. Antti halusi myös siistiä hiuksiaan ja menimme kampaamoon uudestaan vielä samana päivänä. Kampaamon tytöt olivat omissa hiustenhoitopuuhissaan, mutta ottivat miehen käsittelyyn heti. Itse stailaaja, hiusten leikkaaja, tulisi tuotapikaa paikalle. Istuin vuorostani tuolille odottamaan ja lueskelemaan kirjaa.

Kun illalla palasimme hotelliimme johtaja kertoi taifuunin siirtyneen Kiinan puolelle ja sään rauhoittuneen merellä. Voisimme tehdä päiväretken Halong Baylle jos vielä haluaisimme. Halusimme, sillä olimme nähneet mahtavia valokuvia kuuluisalta alueelta. Vahinko vain, ettemme voisi yöpyä aluksella, sillä kuutamolla maisemat näyttäisivät vielä hienommilta kuin päivänvalossa, meillä oli aikaa vain päiväretkeen.

Kysyimme, oliko kadoksissa oleviksi ilmoitetut kalastajat saatu pelastettua mereltä. Hän vakavoitui ja kertoi, että kaksi Vietnamin sotalaivaa oli lähtenyt pelastustoimiin ja Kiinan merivoimilta oli saatu myös apua. Menetykset olivat suuria, 37 vietnamilaista kalastajaa oli menehtynyt ja jopa 17 kalastusalusta uponnut. Se oli iso menetys ja tietäisi suuria vahinkoja Vietnamin kalataloudelle. Tiesimme kyllä, että Etelä-Kiinan merellä on keväisin taifuuneja, mutta tämä Chanchu olikin muuttunut supertaifuuniksi, vastaavanlainen hirmumyrsky oli ollut kymmenisen vuotta sitten.

Hotellinjohtaja lupasi lähteä oppaaksemme ja tehdä kaikki varaukset seuraavaksi päiväksi Halong Bay -päiväretkeä varten.