Da Nangin keskustasta on vain parin kilometrin matka My Khe Beachille. Ajoimme rantakatua ja ihailimme loputtoman pitkältä näyttävää lähes autiota hiekkarantaa. Viimein saavuimme hotellialueelle ja pyysimme taksikuskia jättämään meidät saamiemme ohjeiden mukaisesti My Khe I Beach -hotellille, ilmeisesti rannalla on muitakin samannimisiä majapaikkoja.

Hotellimme sijaitsi rantakadulla. Vastaanottorakennus oli matala ja erillään kahdesta nelikerroksisesta hotellirakennuksesta. Aamiaishuone kokouskabinetteineen sijaitsi puutarhan takana. Piha-alueella oli myös tenniskenttä ja sulkapallohalli, joka toimi vierailumme aikana pyykinkuivaustilana. Huoneemme kolmannessa kerroksessa oli tilava ja siisti. Seinällä roikkui taulu, jossa kiellettiin tuomasta hotelliin aseita, räjähteitä tai haisevaa tavaraa "smelling ones". Tällaiset sääntötaulut ovat Vietnamin hotelleissa yleinen näky. Rakennus oli aika vanha, mutta tilat oli pidetty jokseenkin hyvässä kunnossa. Tilavalta parvekkeelta avautui näköala suoraan merelle. Huonehinta 28 $ aamiaisineen tuntui kohtuulliselta.

Lähdimme rannalle kolmen maissa. Hotellialueella oli kuuma, mutta tullessamme tien yli ilma tuntui heti virkistävältä raikkaan merituulen ansiosta. Meidät napattiin jo rantakadulta ja ohjattiin istumaan tietylle paikalle. Tarjoilukin pelasi. Tilasimme "two Tigers" ja pian saimme juomamme. Katsoimme kysyvästi tarjoilijaamme, vanhempaa naista, ja hän totesi pilke silmäkulmassaan, että kaksi molemmille. Muoviämpäriin oli upotettu jäiden sekaan neljä pulloa. Yleensä, kun tilaamme kaksi olutta, tarjoilija vielä varmistaa minuun katsoen, että oliko se todellakin kaksi olutta. Täällä naisten oluen juontia kummastellaan, mutta ansaintamielessä juomia näköjään jopa tyrkytetään.

Olimme lähes ainoat tällä upealla rannalla. Tyhjät aurinkotuolit pitkissä riveissä odottivat asiakkaita. Takanamme aurinko alkoi uhkaavasti laskea rakennusten taakse, kohta lähtisimme hotellille valmistautumaan päivällistä varten. Auringon viimeisten säteiden lämmittäessä ranta yllättäen täyttyi, kun koululaiset ja nuoret ryntäsivät rannalle uimaan ja pelaamaan pelejä. Myös syömään, sillä kaupustelijat kiertelivät myyden monenlaisia ruokia orsilla kantamiltaan höyryäviltä kulhoilta. Niin tyypillinen näky Vietnamissa! Meillekin tuli nälkä ja lähdimme. Kysyimme hotellimme vastaanotosta voisivatko he suositella jotain hyvää kalaravintolaa ja aikansa mietittyään he neuvoivat kokeilemaan viereisen hotellin ruokapaikkaa.

Kävellessämme pimeää rantakatua huomasimme, että kaikki ruokapaikat olivat kalaravintoloita, eikä ihmekään, meren äärellä kun olimme. Emme menneet viereiseen suositeltuun, vaan mielenkiintoiselta näyttävään paikallisten ruokapaikkaan. Se oli suuri ulkoilmaravintola. Tunnelma oli hillitty, vaikka asiakkaita oli paljon, etupäässä miesseurueita ja sotilaita. Tarjoilijat risteilivät keittiön ja pöytien välillä kantaen suuria höyryäviä kulhoja ja olutkoreja. Vain pari pöytää oli vapaana, valitsimme sen joka oli lähimpänä raikkaita merituulia. Tutkin ruokalistaa, jolla ei minulle juuri ollut valinnanvaraa. Tilasin höyrytettyä kanaa ja riisiä. Antti valitsi katkarapuannoksen.

Ympärillämme pyöri kolme tarjoilijaa. Jokaisen olutsiemauksen jälkeen lasimme täytettiin ja uusi pullo avattiin meiltä kysymättä pöydän jalan vieressä olevasta ämpäristä, jossa oluet jäähtyivät jäiden seassa. Toisten seurueiden pöytiin tai oikeamminkin pöytien alle oli tuotu olutkoreja, joista asiakkaat saivat ottaa täydennystä omaan tahtiinsa. Tyhjät pullot täyttivät pöydät, kunnes ne siirrettiin maahan asiakkaiden jalkoihin. Sotilaiden pöydässä nuoret urhot seurasivat tarkasti kokeneempien tovereidensa eleitä ja yhtyivät skoolaamaan aina tarpeen vaatiessa. Vietnamissa on vielä voimassa hyvin voimakas kaikille elämänalueille ulottuva yhteiskuntaluokka-ajattelu. Ihmisen nauttima arvostus ja vaikutusvalta perustuvat asemaan ja varallisuuteen. Perinteiden mukaisesti myös korkeaa ikää ja sen myötä kertynyttä elämänkokemusta kunnioitetaan.

Tarjoilu oli tehokasta, saimmekohan erityiskohtelua? Ilmeisesti länsimaisia turisteja käy täällä vain harvoin. Englantia ei oikein taidettu, mutta saimme kaikki asiat jotenkin selvitettyä. Viimein Antti sai näyttävän annoksensa, katkarapuja herkulliselta tuoksuvassa kastikkeessa ja minä kokonaisen höyrytetyn kananpojan. Niin, kokonaisen – päineen ja varpaineen. Yritin noukkia parhaat palat, pilkoin sitkeän lihan kulhoon, sekoitin siihen riisin ja kaadoin reilusti soijaa sekä muita mausteita kastikkeeksi. Söin annokseni pitkin hampain kanan ilmeettömän, tyhjän tuijotuksen edessä. Tarjoilijat ihmettelivät, eikö kana maistunut. Sanoin, etten ollut kovin nälkäinen. Kana pakattiin siististi pussiin kotiin vietäväksi. Ei otettu mukaan, joku sai herkullisen ilta-aterian ja luulisin että koko perheelle.

Ihmiset olivat iloisia ja välittömiä. Pikkupoika leikki aivan pöytämme vieressä, odotteli siinä vanhempiaan. Kävi nappaamassa muina miehinä ison jääpalan olutämpäristämme, virnisteli ja jatkoi leikkejään nuoleskellen herkkupalaansa. Tarjoilija tuli juoksujalkaa paikalle ja pahoitteli virnistellen töppäilyään, kun ei ollut huomannut lasimme tyhjenevän, torui ohimennen työtoveriaan. Hämmästeli, kun pyysimme laskun näin varhain, mutta mielestämme se olisi viisainta, lähtisimme vähän jaloittelemaan. Tarjoilija laski tyhjät pullot pöydän jalan vierestä ja kirjoitti laskun. Antin katkarapuannos maksoi 50 000 ja minun kana 55 000, juomapuoltahan ei jälkeenpäin muistella.

Kävelimme rantakatua pitkin ja huomasimme rantatätien olevan edelleenkin töissä. Olivat siirtäneet liiketoimensa kadulle, jossa pitivät nyt katubaaria. Asiakkaat, paikalliset nuoret miehet istuivat muovituoleissa siemaillen olutta. Ajattelimme jäädä tähän baariin hetkeksi ja tilasimme oluet. Meille tarjottiin Heinekeniä, mutta mieluummin halusimme paikallista. Tilausta tehdessämme toinen baarinpitäjistä kipaisi noutamassa rannalta rantatuolit meitä varten ja asetti ne hyvälle näköalapaikalle loitommalle toisista katubaarin asiakkaista. Siinä sitten odottelimme oluitamme, niitä lähdettiin hakemaan jostain lähiliikkeestä. Jos olisimme tämän tienneet, olisimme tyytyneet Heinekeniin. No, saimme huurteisemme ja baarinpitäjä niistä hyvän hinnan. Katselimme pimeää hiekkarantaa ja näimme paikallisten nuorten olevan siellä viettämässä iltaa. Olivat tulleet moottoripyörillään eväät mukanaan, istuivat ison muovimaton päällä ja nauttivat olostaan.

Antti heräsi sattumalta viiden aikoihin aamulla ja herätti minutkin katsomaan auringonnousua. Oli vielä hämärää ja ilma oli raikas. Ranta oli täyttynyt ihmisistä! Niin nuoret kuin vanhemmatkin olivat tulleet rannalle kuntoilemaan. Siellä uitiin, voimisteltiin, pelattiin jalka- ja sulkapalloa, kukin halunsa mukaan. Paikallisten täytyy herätä varhain ehtiäkseen rannalle ennen auringonnousua. Tajusimme, että he kokoontuvat rannalle aamuin ja illoin, kun aurinko antaa miellyttävän mahdollisuuden nauttia lempeästä hetkestä. Tällä rannalla voi nauttia vain auringon noususta, sillä aurinko laskee äkisti, lähes huomaamatta.

Aamiaissalissa olimme yleensä ainoat asiakkaat. Huomasimme kyllä, että suljettujen ovien takana kabinetin puolella oli aamiaisvieraita. Pitivätköhän virkamiehet aamupalaveriaan täällä, sillä ulkopuolella oli kiiltäviä mustia ja tummansinisiä autoja sinipohjaisin rekisterikilvin.

Tilasimme kahvia ja teetä, leipää, juustoa, hedelmiä, tuoremehua ja Antille vielä keitettyjä kananmunia. Saimme kaikki muuten oikein, mutta kananmunat tulivat paistettuna. No, se ei haitannut, ylimääräisen rasvan määrä muna-annoksessa vain hieman harmitti, yrittäisimme seuraavana aamuna paremmalla tuloksella. Juusto oli tuttuun tapaan yksittäispakattu sulatejuustokolmio. Lämmin ja kuohkea patonki maistui hyvältä heti aamutuimaan, se olisi oikeastaan yksinkin riittänyt aamiaiseksi kahvin kanssa.

Ranta on selvästikin jaettu eri alueisiin. Kunkin alueen vastaava, yleensä iäkkäämpi nainen, huolehti rantatuolien ja aurinkovarjojen kunnosta, tarjoilusta asiakkaille ja tietenkin rahastuksesta. Kun turisti ilmaantuu rantakadulle aikeissa tulla rannalle, alkaa pisnesnaisten kilpajuoksu ja -huuto asiakkaista. Jokainen haluaa osansa.

Vietimme päivän rannalla aurinkovarjojen alla. Aivan vieressämme vietnamilainen pariskunta, iältään viisissäkymmenissä, nautiskeli olostaan. Olivat selvästikin lomalla. Tilasivat herkullisen näköisiä ruoka-annoksia, joivat olutta ja Coca Colaa. Ostelivat kaupustelijoilta päivänsä huvitukseksi ja ehkä kannatuksenkin vuoksi pieniä tavaroita, kuten leikkikännykän erilaisine soittoäänineen. Mies kävi välillä uimassa, rouva vain lepäili varjon alla täysissä pukineissa.

Tapasimme amerikkalaisen Sarahin kiertelemässä rannalla ja tiedustelemassa voisiko joku auttaa valokuvausongelmassaan. Nimittäin, häneltä oli varastettu digikamera Saigon - Da Nang -junamatkan aikana. Nyt hänellä oli vain kertakäyttökamera, jonka filmi oli jo loppunut. Antti lupasi auttaa ja otti Sarahista ja hänen matkakumppanistaan kuvia omalla kamerallaan ja lupasi toimittaa ne hänelle sähköpostitse. Sarah oli tyytyväinen ja ikionnellinen, kun sai ikuistettua käyntinsä tällä erityisen tärkeällä China Beachillä.

Päivisin rannalla oli rauhallista. Kolmen maissa kaupustelijat lähtivät taas liikkeelle. Mekin ostimme pähkinöitä, jotka pikkupojat lopulta söivät, seesamsiemenillä höystettyä kuivattua leipää ja toiselta kaupustelijalta makeahkoa kuivattua leipää. Nuo leivät olivat pizzan kokoisia levyjä, rapeita ja hyvää naposteltavaa sipsien sijasta.

Pieni tyttö ja poika hyörivät koko päivän tuolimme ympärillä. Olivat uteliaita, mutta ujoja, piiloutuivat tuolimme taakse aina kun yritimme puhua heille. Eivät uskaltautuneet valokuvaan.

Myöhään iltapäivällä ranta täyttyi jälleen, kun koululaiset kirmaisivat veteen leikkimään. Pojat riisuutuivat juostessaan uimahoususilleen ja heittivät vaatteensa yhteen kasaan. Tytöt pysyttelivät loitommalla, kahlasivat päällysvaatteissaan ranta-aallokossa

Huomasin jotain mielenkiintoista. Ranta-aallokossa nuori, kaunis nainen poseerasi bikineissään vain ohut huivi lanteillaan pieni poika kintereillään. Ajattelin ääneen, olisiko joku paikallinen kuuluisuus rantakuvauksissa. Antti totesi, että ei välttämättä. Sehän voi olla tilattu kuvaus maksua vastaan, monet haluavat lomakuvia muistokseen ja rannoilla on tarjolla valokuvauspalveluja.

Rannalta poislähtiessä meidät toivotettiin tervetulleeksi huomenna uudelleen ja tietenkin rantaemännän omalle alueelle, "remember blue table". Menimme, tai annoimme viedä itsemme aina eri alueelle rannalla.

Ilta-ateriamme nautimme hotellimme alakerran ravintolan terassilla. Tarjoilijat olivat tulleet meille jo tutuiksi kieliongelmista huolimatta. Heidän mielestään oli hauskaa ja hupaisaa, kun yritimme opetella sanomaan jotakin vietnamiksi. Eräs tarjoilijapojista kertoi opiskelevansa yliopistossa rakennusinsinööriksi, kuten isänsäkin aikoinaan. Isä oli osallistunut tämän alueen rakentamiseen amerikkalaisten aikoihin.

Antti tilasi jälleen annoksen merenherkkuja nuudeleiden kera, minä löysin listalta vain paistettua riisiä valkosipulilla höystettynä. Ajattelimme vielä käväistä jossain toisessa ravintolassa katsomassa, josko minulle löytyisi jotain herkullista syötävää. Olimme jo aikaisemmin havainneet ison valaistun ravintolarakennuksen kauempana rannalla ja lähdimme sinne. Kävelimme noin puolen kilometrin päähän isoon, valaistuun kaksikerroksiseen rantaravintolaan. Matkan varrella, rannan puolella, katuköökkien pitäjät yrittivät houkutella meitä asiakkaikseen. Emme menneet noihin hämäriin ja hieman epämääräisen näköisiin hökkeleihin. Saimme jälkeemme huutoja, onneksemme emme ymmärtäneet niitä.

Rantaravintola oli suosittu ja asiakkaita paljon. Ala-aulan isoissa akvaarioissa uiskenteli monenlaisia mereneläviä. Kalan haju oli voimakas. Löysimme vapaan pöydän toisesta kerroksesta. Näimme ympärillämme pitkät merenantimia notkuvat pöydät illallisvieraineen. Ravintolan asiakkaat juhlivat näyttävästi, seurueisiin kuului myös naisia ja jopa viskipulloja oli pöydissä olutpullojen lisäksi. Ei ollut täälläkään minulle sopivaa ruokaa tarjolla. Päätin kokeilla paistettua vihannessekoitusta, mutta sain pettymyksekseni vain höyrytetyn morning glory-annoksen. Maistelin ruokaa parin lusikallisen verran, se riitti.

Viereisen pöydän seurue teki lähtöä ja kun pöytä vapautui, tarjoilijat saapuivat siivouspuuhiin. Roskat pyyhkäistiin suoraan lattialle ja pöytäliinat astioineen kerättiin isoihin muovivateihin. Yksinkertaista, mutta tässä maassa vain niin yleisten muoviastioiden ansiosta mahdollista. Maksoimme laskumme hieman vaivautuneelle tarjoilijalle ja harpoimme kalanpäiden ja simpukankuorien yli ulko-ovelle.

Paluumatkalla kävelimme kadun toista, rauhallisempaa puolta. Näimme, kuinka hienon hotellin terassilla nautittiin päivällistä kynttilänvalossa. Tuo paikka vaikutti kalliilta ja varmasti olikin, sillä hotellialue sijaitsi vartioitujen porttien sisällä. Olisikohan amerikkalaisten lomaparatiisi?

Myöhään illalla istuin parvekkeellamme ja katselin kalastusalusten värikkäitä valoja merellä, kuuntelin aaltojen kohinaa samettisen pehmeässä yössä. Antti oli mennyt lepäämään ja lukemaan kirjaansa. Yllättäen naapuriparvekkeen seinän takaa kurkisti nuori vietnamilainen nainen. Vaihdoimme muutaman sanan. Poistuttuaan hetkeksi hän palasi ja ojensi minulle puolikkaan kuorimastaan omenasta. Omenaa syödessämme teimme tuttavuutta. Hän puhui englantia jokseenkin hyvin, ranska olisi ollut vahvempi kieli, jota oli opiskellut yliopistossa. Oli kovin puhelias ja kertoi olevansa miehensä kanssa häämatkalla, ”seikkailulla moottoripyörällä kartan kanssa”. Asuvat Hanoissa. Hän itse on töissä nettilehden toimituksessa ja miehensä it-alalla paikallisen operaattorin palveluksessa kehittämässä kännykkäviihdettä. Totesin, että Antti on myös it-alalla, ja siitä sitten lähdimme noutamaan miehiämme tuttavuuden tekoon parvekkeelle. Puhuttavaa olisi riittänyt vaikka kuinka pitkäksi ajaksi, mutta paksu ja korkea parvekkeen seinä erotti meidät ja keskustelu tuntui hankalalta. Oli jo myöhäistä ja unten maille mieli. Ajattelimme huomenissa tutustua paremmin, hekin aikoivat viipyä tällä rannalla vielä pari päivää.

Vaikka edellisenä päivänä olimme pysytelleet suojassa aurinkovarjojen alla, etupuolemme punoitti kovasti. Sivelimme kunnon suojakertoimet ylle ja pysyttelimme varjossa. Luimme, laiskottelimme ja nautimme aurinkorannikon tunnelmasta. Eräs amerikkalainen eläkeiässä oleva hyväkuntoinen mies ihmetteli ajanviettoamme ja tokaisi ohikulkiessaan, että loman voisi viettää antoisamminkin. Hänen ilmeestään päätellen voisimme tehdä muutakin kuin makoilla rannalla. Näin hänen tulleen rannalle vain uimaan ja kirjoittamaan postikortteja.

Aikaisemmin mekin olimme aktiivisia loman suorittajia, mutta viime aikoina olemme huomanneet, ettemme mitenkään ehdi tai jaksa käydä tutustumassa kaikkiin mahdollisiin nähtävyyksiin. Olemme käyneet matkoillamme lukuisissa temppeleissä ja historiallisissa rakennuksissa, uuvuttaneet itsemme päiväretkillä höyryävissä viidakoissa moskiittoparvien vainoamina ja vuoristoissa patikoiden yhtä rinnettä ylös ja toista alas – ja kotona väsyttäneet ystävämme sadoilla ottamillamme valokuvilla. Enää ei tarvitse nähdä kaikkea, vaan meille riittävät ne mielenkiintoiset paikat, jotka sattuvat tiemme varrelle. On antoisaa pysähtyä tutustumaan paikalliseen elämänrytmiin ja seurata ihmisiä arkipuuhissaan. Kunnostamme pidämme huolta lomillakin, aamupäivisin uimme, snorklaamme, osallistumme sukellusretkille, melomme, teemme pitkiä kävelyretkiä rannalla, voimme jopa nousta ne parisataa jyrkkää askelmaa ylös +40˚C helteessä nähdäksemme hienon maiseman. "Laiskottelu" kuulosti epäoikeudenmukaiselta, mutta ehkä mies olikin entinen erikoisjoukkojen soturi, jonka mielestä liikkeellä olo on ainoa oikea tapa elää.

Näimme naapurimme häämatkalaiset rannalla, mutta valitettavasti he pääsivät livahtamaan pois huomaamattamme. Lauantaina paikallisillakin oli vapaata. Kolmen maissa ranta täyttyi ja ruoka tuoksui kaupustelijoiden kulkiessa pöydästä toiseen. Pari nuorta miestä tuli juttusille, tekemään tuttavuutta. Kyselivät heikolla englannin kielellä, mistä olemme kotoisin. – Haa, tiedämme Jari Litmasen. Litmanen tuntui olevan suuri suosikki näilläkin rannoilla! Yleensä tähdet syttyvät ja sitten hiljalleen hiipuvat, mutta Litmanen tuntuu olevan sankari vielä monta vuotta Ajax-vuosien jälkeenkin.

Kaakkois-Aasiassa ihmiset tulevat mielellään juttelemaan turistien kanssa. Uteliaisuuttaan, kohentaakseen kielitaitoaan tai muuten vaan ja saadakseen matkailijan tuntemaan olonsa tervetulleeksi maahansa. Se voi suomalaisista tuntua oudolta. Tämä Litmas-tuttavuutemme rannalla oli kyllä iloinen ja hyväntahtoinen, mutta juovuksissa. Juopumustahan täällä ei yleensä haluta näyttää "kasvojen menettämisen" pelossa. Rupattelimme aikamme ja lähdimme pois.

Tulimme hotellimme terassille ja päätimme ottaa iltapäiväoluet. Henkilökuntaa oli paljon, laskimme ainakin viidentoista tarjoilijan olevan paikalla huolehtimassa alle kymmenen asiakkaan hyvinvoinnista. Insinööriksi opiskeleva tarjoilijapoika kävi vaihtamassa kuulumisia ja olisi halunnut jutella enemmänkin. Valitettavasti emme saaneet hänen puheestaan oikein selvää, puhui hyvää englantia, mutta oudosti ääntäen. Halusimme mennä huoneeseemme ja sanoimme että ottaisimme oluet mukaamme. Siitä syntyi aikaaviepä selvittely ja lopulta meille kerrottiin, että ei kannata, koska se tulisi kalliiksi. Joutuisimme maksamaan 10 000 dongia pullopantista, rahat saisimme kyllä takaisin palauttamalla tyhjät pullot. Helpommalla päästiin juomalla oluet terassilla. Kierrätys näytti toimivan, sillä tyhjiä pulloja tai lasinsiruja emme Vietnamissa nähneet missään.

Huoneeseemme mennessämme huomasimme naapurioveen ilmestyneen punaisen "ei saa häiritä" lapun. No, ehkä tapaisimme heidät illemmalla. Päivälliselle menimme kauemmaksi uuteen ravintolaan. Antti tilasi kalaa ja minä sain nuudeleita beefin, siis paikallisen naudan kera. Tosin kanaa olisin halunnut, mutta olisi pitänyt tilata puolikas. Hyvä, että kertoivat etukäteen. Ravintolassa oli paikallisia lomalaisia perheineen ja vain muutamia nuoria länsimaalaisia. Isolla screenillä pyöri MTV:n musiikkivideoita, joita teinit ja etenkin perheenisät tuntuivat seuraavan suurella mielenkiinnolla.

Amerikkalaiset sotilaat rantautuivat Da Nangiin maaliskuun kahdeksantena päivänä vuonna 1965 tullessaan etelän apuvoimiksi sodassa pohjoisen joukkoja vastaan. Tänne China Beachille amerikkalaissotilaat tulivat rentoutumaan Vietnamin sodan aikana. Ranta on tullut tutuksi monien amerikkalaisten tv-sarjojen ja elokuvien tapahtumapaikkana. Amerikkalaiset ovat kuulemma tulleet takaisin, nyt turisteina. Kohtasimme rannalla kuitenkin vain kaksi länsimaalaista turistia, heidätkin eri päivinä.

Aamiaisella saimme lopultakin tilattua Antille keitettyjä kananmunia. Tarjoilija oli ehkä vapautuneempi, kun tunsi meidät parin aamiaistarjoilun jälkeen. Esitimme käsin ja kaikin havainnollisin keinoin kuinka munat tulisi valmistaa. Ja voi sitä onnistumisen iloa, jota saimme ihailla tarjoilijan säteileviltä kasvoilta hänen tuodessaan keitetyt kananmunat pöytäämme. Syötyämme Antti poistui hetkeksi huoneeseemme. Nautin vielä toisen kupillisen kahvia ja seurasin puutarhurin työskentelyä pihamaalla. Hän oli vanhempi mies ja näytti hyvin tyytyväiseltä osaansa. Istuin pöydässämme yksin ja paikalle saapui nuori reipas tyttö esittelemään lähistöllä sijaitsevaa Marble Mountain -nähtävyyttä. Kertoi, että hänen perheellään on siellä marmorinveistoliike; isä tekee ja kovertaa marmoriesineitä, äiti on erikoistunut marmorikorujen tekemiseen. Halusi viedä minut moottoripyörällään tutustumaan liikkeensä tarjontaan. Kerroin, että me lähtisimme tänään taksilla Hoi Aniin ja suunnitelmiimme kuului käväistä Marble Mountainilla. Hän halusi meidät vieraakseen ja sanoi odottavansa meitä paikan päällä.

Palasin huoneeseemme pakkaamaan loput matkatavaramme. Naapurihuoneen ovella roikkui edelleenkin punainen kyltti. Nyt oli toimittava, jos halusimme vielä tavata nuorenparin! Antti hoputti, ja siinä sitten puolipukeissamme tukka sekaisin menimme kolkuttelemaan naapurihuoneen ovea. Vastaanotto oli iloinen, hyvä että menimme. He olivat juuri lähdössä lentokentälle palatakseen kotiin ja takaisin töihin. Häämatka oli lopuillaan. Esittäydyimme, sillä edellisellä kerralla parvekkeella se jostakin syystä jäi tekemättä. Vaihdoimme kuulumisia ja toivotimme heille onnea ja menestystä elämässään sekä mukavaa kotimatkaa.