Tavoitimme vapaan taksin rantakadulta aivan My Khe I Beach -hotellin edustalta. Sanoimme olevamme menossa Hoi An -kaupunkiin, mutta haluavamme matkan varrella pysähtyä marmorikylään nähtävyyksiä katselemaan. Vakavailmeinen nuori taksikuski nyökkäsi ja lähdimme matkaan. Nuori tyttö otti moponsa ja lähti ajamaan hurjaa vauhtia ehtiäkseen vastaanottamaan hankkimansa asiakkaat ostoksille vanhempiensa marmoriliikkeeseen. Aamiaissalissa hieman epäröin koko marmorikylässä käyntiä, mutta tyttö kertoi, että se on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka ja luolat olisivat upeat. Sanoin, että nähtävyyspaikka on korkealla ja sinne olisi vaikeaa kivuta tässä kuumuudessa, johon hän totesi, että te kyllä jaksatte kun näytätte niin hyväkuntoisilta.

China Beach jäi taaksemme. Ajoimme reipasta vauhtia leveää ja hyväkuntoista tietä. Ohitimme aidatut varuskunta-alueet, joiden vartiotornit näyttivät hylätyiltä. Taksin kojelautaan oli liimattu kyltti, jossa ilmoitettiin, että jos kuljettaja polttaa tupakkaa tai puree purukumia tai jos hänellä ei ole univormua päällä, älkää maksako laskua. Kyltin teksti jatkui, mikäli on tietulli- tai lossimaksuja, ne kuuluvat asiakkaan maksettavaksi.

Huomasimme ison Marble Mountain -opaskyltin, mutta kuljettajamme ei hidastanut vaan jatkoi ajoaan. Huomautimme hänelle, että olisi pitänyt kääntyä marmorikylälle. Hän hieman ihmetteli, mutta teki lopulta U-käännöksen. Kuljettajamme ei näköjään ollut ymmärtänyt päivän ajosuunnitelmaamme.

Kylätien varrella näimme veistospajoja ja matkamuistomyymälöitä. Viimein saavuimme perille nähtävyyskohteeseen. Taksi pysähtyi aukiolle ja kuskimme katsoi meitä kysyvästi. Pyysimme häntä odottamaan, kun käväisisimme ylhäällä luolia katsomassa. Hän nyökytteli ja parkkeerasi autonsa läheiselle kujalle varjoisaan paikkaan.

Marmoriliikkeistä viittoiltiin ja pyydettiin tulemaan sisään. Turisteja oli paljon, mutta ei tungokseen asti. Huomasimme muutaman länsimaalaisenkin tulleen käydäkseen nähtävyyspaikalla ja ehkä tehdäkseen ostoksia. Aukiolla myyjät kilpailivat asiakkaista ja yrittivät saada mukaansa liikkeeseensä. Tuttu marmoriliikkeen tytär oli ehtinyt paikalle ja löysi meidät. Sanoimme menevämme ensin ylös ja vasta sitten tulisimme katsomaan marmoriesineitä. Hän sanoi odottavansa meitä.

Ostimme liput lipputiskiltä ja lähdimme kipuamaan epäsymmetrisiä, luonnonkivistä tehtyjä jyrkkiä portaita. Oli kuuma. Pysähdyimme välillä istumaan tasanteiden levähdyspaikoille. Mietimme kannattaisiko kivuta perille saakka, koska emme olleet varmoja jaksaisimmeko ja miten hankala loppumatkan kipuaminen vielä olisi. Jos lämpötila olisi parikymmentä astetta matalampi, se ei tuottaisi vaikeuksia. Onneksi levähdystasanteita oli paljon ja niiltä avautui hienot maisemat. Olimme päässeet pitkälle, sillä näimme jo temppelien kattoharjanteet. Viimein Antti luovutti ja pyysi minua kipittämään ylös vaikka vain kuvaamaan temppelirakennuksia. Matka ylätasanteelle ei lopulta ollut kovin pitkä. Temppelialueella yritin muistella kameran säätöjä ja otin pari kuvaakin. Juuri kun tarkensin kameraa, tunsin jonkun tarttuvan minua takaapäin vyötäisiltä. Ei voi olla totta, täällä, tässä maassa! Säikähdin, vaikka alitajuntani kertoi, ettei tässä maassa naisten tarvitse pelätä tulevansa häirityksi. Antti oli sittenkin halunnut tulla ylös ja sai oivan tilaisuuden tehdä kepposen. Onneksi tuli paikalle, kamera oikutteli.

Kiertelimme temppelialueella, oli kaunista ja koristeellista – kitschiä. Tutkimme lipputiskiltä saamaamme karttaa ja totesimme, että luolan sisäänkäynti olisi aivan lähistöllä. Päätimme jatkaa matkaa, koska olimme päässeet jo näinkin pitkälle. Luolan edustalla naiset möivät kylmiä juomia ja jakoivat taskulamppuja vierailijoille ilman vastiketta. Hyvä, sillä omamme olivat pakattuna matkakasseihimme ja taksissa. Kuljimme hämärää käytävää pitkin luolan eteissaliin. Huomasimme, että saamamme taskulamput eivät oikein toimineet, olivat sellaisia joita joskus 60-luvulla muistin käytetyn Suomessakin. Virkapukuinen vartija istui luolan eteisessä, tarkkaili ja oli valmis tarjoamaan apua sitä tarvitseville. Laskeuduimme jyrkkiä portaita luolaan ja tulimme pyöreähköön saliin. Seinustoille oli pystytetty alttareita ja näyttäviä patsaita. Katossa oli reikä - ikkuna, josta päivänvalo siivilöityi luolaan valaisten sen juhlavasti. Kynttilät loistivat ja suitsukkeet loivat salaperäisen tunnelman. Oli vaikuttava paikka, kokemisen arvoinen nähtävyys. Antti tallensi luolan tunnelmaa videokameralleen. Samaan aikaan kanssamme luolassa oli kolme nuorta vietnamilaista poikaa, olivat halukkaita näkemään videoinnin ja näytimme sen heille.

Tulimme ulos viileästä luolasta ja palautimme taskulamput naisille. Istahdimme hetkeksi varjoon ja ostimme Coca Colat janoomme ja kiitokseksi lamppujen lainasta. Katubaarinpitäjät osoittivat tien, joka johtaisi toiselle luolalle. Ajattelimme, että nyt olisi viisainta palata takaisin alas tutustumaan marmoriliikkeeseen, ja sitten jatkaa matkaamme Hoi Aniin.

Rappujen kipuaminen ylöspäin on helpompaa, totesimme sen taas kerran kun laskeuduimme alas epämääräisiä ja jyrkkiä portaita. Jokainen askelma piti ottaa tarkasti, ettei liukastuisi sileällä kiveyksellä tai kompastuisi kivilaattojen reunoihin. Tullessamme alas kylään tuttu tyttö oli odottamassa ja johdatti meidät isänsä marmoriliikkeeseen.

Liike sijaitsi keskeisellä paikalla marmorikylässä. Astuimme sisään ja saimme huurteiset vesipullot virkistämään oloamme. Hyllyt olivat täynnä mitä hienoimpia marmoritöitä koristeiksi tai eri käyttötarkoituksiin. Oli valkoista, punaisenruskeaa, harmaata, mustaa ja vihreää marmoria. Ja kaikki nämä ihanat ja kauniit esineet oli tehty käsin kovertamalla. Tutkimme koko tarjonnan, myös isoimmat esineet. Tyttö esitteli ja kertoi, että voisimme ostaa kuutiometrin kokoisen kontillisen tavaraa, joka toimitettaisiin edulliseen hintaan meriteitse Suomeen. Näin kuinka Antin silmissä välähti hänen ajatellessaan noita hienoja suuria veistoksia kotona tai mökkirannassa. Sanoin, että nyt ei vielä tarvitse tehdä päätöksiä, sillä Hoi Anista ei olisi pitkä matka tulla tänne uudelleen kauppojen tekoon. Päädyimme lopulta mukana kannettaviin matkamuistoihin.

Olin ihastunut rasioihin ja erääseen kannelliseen ruukkuun. Päätöksenteko oli vaikeaa, tarjolla oli todella upeita käsitöitä. Lopulta valitsin mustavalkoisen rasian, jonka kanteen oli veistetty tutut symbolit, kolme vanhusta edustaen; onnellisuutta, menestystä ja pitkäikäisyyttä. Antti valitsi myös kaksi hienoa värikästä rasiaa. Myyjätyttö yritti saada meidät ostoshurmioon ja selitti, että ajatelkaa nyt, vain yhden hotelliyöpymisen hinnalla saisitte paljon hienoja ja aitoja tavaroita, joita ette muualta löytäisi. Ja kaikki perheelle koituva ylimääräinen tulo käytettäisiin lasten ja hänenkin yliopistokoulutukseen. Sanoimme, ettemme pystyisi kantamaan näitä painavia tavaroita koko matkamme ajan, johon hän totesi, että Antti on niin vahvan näköinen mies, että jaksaisi kyllä kantaa. Joskus jopa vanhat miehet ovat ostaneet ison määrän hienoja tavaroita tuliaisiksi ja kantaneet ne selässään! Kauppahintaa sopiessamme päädyimme ostamaan vielä kauniin kannellisen uurnan. Emme lopulta edes miettineet maksoimmeko liikaa, saimmepahan hienot ja aidot tuliaiset tältäkin matkaltamme.

Palasimme aukiolle etsimään taksikuskiamme. Jotkut marmorinkaupustelijat käänsivät päänsä pois, kun huomasivat meidän kulkevan ostostemme kanssa, toiset pyysivät tekemään vielä uusia löytöjä. Marmoriliikkeen tyttö sai olla tyytyväinen päivänsä tulokseen, yrittäminen ja sinnikäs työ palkitaan aina.

Löysimme hyvin närkästyneen taksikuskimme. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, osoitti kelloaan ja levitteli käsiään. Paikalle tuli myös viereisen kahvilan tarjoilija, joka selosti taksikuskin päiväansioiden menneen miinukselle takiamme. Totesimme kuskillemme, että ei tarvitse hätäillä, nyt jatkaisimme Hoi Aniin. Loppumatka meni nopeasti ja pian saavuimme kaupunkiin. Närkästynyt taksikuski joutui jättämään meidät kadulle, sillä vanhankaupungin sydämeen autoilla ei ollut asiaa. Löytyihän se vieno hymy kuskiltamme, kun annoimme hänelle setelin ylimääräisestä odotteluajasta.

Edellisenä päivänä mietimme, otammeko majoituksen kaupungin keskustasta vai hyvin houkuttelevan majapaikan syrjemmältä noin puolen kilometrin päästä keskustasta. Valitsimme keskustassa sijaitsevan 200 vuotta vanhan entisen kiinalaisen kauppatalon, joka oli saneerattu hotelliksi. Antti oli varmistanut soittamalla, että Winh Hun I -hotellissa olisi meille tilaa.

Kannoimme matkatavaroitamme kuumuudessa. Eräs nainen tuli kohteliaasti juttelemaan kanssamme, olisi halunnut johdattaa meidät liikkeeseensä tutustumaan hienoihin vaatteisiin ja vaatturitarjontaan. Sanoimme, ettemme nyt pysty emmekä jaksa, sillä etsimme hotelliamme. Hän neuvoi meille tien ja parin korttelin jälkeen olimmekin jo perillä.

Saavuimme hotellin vastaanottoon, saimme huoneen avaimen ja raahasimme laukkumme ylös kapeita ja jyrkkiä portaita, Antin piti kumartua, ettei olisi iskenyt päätään kattoon. Tulimme hämärään aulaan, mutta emme löytäneetkään huoneen 203 ovea. Tässä siivessä oli vain kaksi huonetta ja tilava parveke, josta näköala suoraan kadulle. Kokeilimme avainta lukittuun oveen, se ei sopinut. Huoneen 208 ovi oli raollaan, kurkistimme sisään ja ihastuimme. Se ei kuitenkaan ollut huoneemme. Antti jäi matkatavaroinemme odottelemaan, kun lähdin etsimään huonettamme toisesta siivestä.

Huone 203 sijaitsi hotellin uudessa osassa, oli tyylikäs sekin. Kun tulin takaisin kertomaan Antille, että olimme tulleet väärään siipeen, hän sanoi että oikeaan. Jäisimme tänne, jos vain huone 208 olisi vapaana. Huone oli juuri se, jossa Michael Caine asui The Quiet American -elokuvassa. Hän oli Graham Greenen romaaniin perustuvan elokuvan pääosassa. Tässä kerroksessa oli vain kaksi tilavaa huonetta, yhteiselle parvekkeelle kuljettiin eteishallin kautta. Hieno kokonaisuus.

Hotellin uudessa siivessä huone 203 olisi maksanut 30 $, Michael Cainen tyylikäs ja omalla vaatimattomalla tavallaan hieno sviitti maksoi 45 $ buffetaamiaisineen. Olimme kuulemma ansainneet hieman luksusta tälle matkalle.